Soppa on valmis

Puhutaanko asioista niiden oikeilla nimillä? Mä olen hidas ja vähän tyhmä. Mulla kesti eiliseen ymmärtää vihjailut, joita ympäristöstäni satelee sen suhteen, mitä haluan tehdä elämälläni ensi helmikuun jälkeen. Olen ollut niin sisällä ajatuksessa itse, etten ole nähnyt ympärilleni. Ilmeisesti, ja aidosti hieman yllätyksekseni, työhöni ollaan jokseenkin tyytyväisiä, sillä eräs vihjeistä menee siten, että voisin ehdottaa omaa projektia nykyisen työni jatkoksi. Rahoitusta ilmeisesti on, ja voisin täten luoda itselleni työpaikan. Lisäksi toimistolla avautuu ensi vuoden puolella kolme työpaikkaa, jotka kaikki ovat mielenkiintoisia ja joita kaikkia voisin hakea. Etenkin sitä kv-prokkista, joka liittyy metsänhoitoon ja ilmastonmuutokseen.

Tarvitaan myös ainakin viisitoista tutkijaa sanomaan, kuinka tärkeänä he työtäni pitävät, jotta alan itsekin ymmärtää. Tajusin vasta juuri työni roolin isommassa kehikossa. Mulla on tilaisuus mm. vakuuttaa ministeriöiden väkeä jatkamaan tukea trooppisille hankkeille tai ehdottaa ihan uusia hankkeita omalla työpaikallani. Kukaan ei oikein hoida tällaisia asioita, joten päästetäänpä harjoittelija ääneen.

Lähes jokainen haastattelemistani tutkijoista on kysynyt lopuksi, mitä haluaisin tehdä harjoitteluni jälkeen. En ole osannut vastata. Yhtäkkiä olen avannut silmäni ja ajatukseni, ja näen mahdollisuuden, miten voisin toteuttaa sisäistä maailmanparantajaani, nähdä maailmaa jne. jne. Pomo tarjosi tukeaan, mikäli haluan jatkaa täällä väitöskirjan parissa. Tänään minulle soitti eräs mahtava amerikkalainen naistutkija, jonka tapasin Pierren seurassa, ja tämä ehdotti lennättävänsä minut Michiganiin kertomaan, mitä Ranskassa oikein tapahtuu tällä saralla. Lopuksi hän toivotti rohkeutta tulevaisuuttani koskeviin pohdintoihin ja lupasi olla apuna mahdollisten jatko-opintojen suunnittelussa.

Niin kauan kun mä vaan valitin, miten typerää tämä tutkimusmaailma on. Huomaamattani olen siinä todella syvällä. Näin kauan kesti tajuta omat mahdollisuuteni. Eikä se tietenkään tarkoita, että mikään niistä lopulta toteutuisi, mutta en mä voi näitä näin vain sivuuttaa. Voi vaan kysyä, että minkä ihmeen tähtien alla olen syntynyt, kun asiat vaan sujuu ja kulkee ilman että teen mitään. Olenko ansainnut mitään tästä? Tähän pohdintaan kun lisää ihmeelliset ihmissuhteet ja pian alkavan loman kotona, voi olla varma, että pakka on sekaisin.

En aio pistää pystyyn Joonaksen tavoin gallupia siitä, mitä minun tulisi tehdä elämälläni, mutta kaikki rakentavat kommentit ovat enemmän kuin tervetulleet. Ja niin, lauantaiaamuna herään omasta kotoa maalta, joten kanssani voi jutella ihan henkilökohtaisesti. Siihen asti lähetän auringonsäteitä kylmästä Pariisista!

Kanaalin toisella puolen

Rakkaat ihmiset. Toistaiseksi mulla ei ole mitään mahdollisuuksia päivittää blogia, ainakaan tällä viikolla. Kummallinen tämä elämä...

Paluu La Mérigueen

Kun lauantaiaamuna laskeuduin La Mérigueen, aurinko paistoi ja Jean ja Jean-Mo istuivat aamiaisella. Istuin pöytään seuraansa ja Jean-Mo keitti kahvia, juteltiin, oli lämmintä, tuntui kuin olisin tullut kotiin. Silti elämäni vauhti ei hellittänyt otettaan edes alhaalla joen varrella kaikkien kännykkäverkkojen ulottumattomissa, jossa vesi on vielä puhdasta. Olen niin takertunut turhuuksiin, etten osaa hellittää ja päästää irti.

Sunnuntai vasta olikin herttainen. Pelasimme korttia Sarin perheen kanssa, kun pojat hakivat minut ulos. Lähdimme hankkimaan pensaita ja hedelmäpuita tapahtumasta, joka keskittyi perinteisiin hedelmä- ym. kasvilajikkeisiin. Paikan päällä mm. leivottiin leipää siirreltävässä leivinuunissa - oh, tuore kastanjaleipä oli herkkua. Yksi ukko valmisti omenista tuoremehua hartiavoimin väännettävällä puristimella (alla Jeanin tyylinäyte). Mä todella arvostan tuota seutua, joka on jäänyt eristyksiin kaukana rautateistä ja moottoriteistä. Ja jossa kasvaa 65 eri lajiketta kastanjapuita. Sieltä löytää vielä sitkeitä maajusseja, mutta myös nuoria innokkaita toimijoita, jotka osaavat arvostaa perinteitä ja yksinkertaisempaa elämää.