Töissä ja töiden jälkeen

Säiden kylmetessä lämpötila on tasaiset 15 sisällä ja ulkona, ennen kuin raaskivat laittaa lämmityksen päälle. Kylmettymistä torjuaksemme Ida johdatti mut vintage-vaatteiden Mekkaan Le Marais'n juutalaisten ja Pariisin homoväestön asuttamaan kortteliin. Matkaan tarttui villapaitoja ja hulmuhelmainen hame; enää odottelen tilaisuutta päästä tanssimaan. Kaupungista löytää todella eri puolia, kun matkaa keskustan shoppailukaduilta metrolla Montmartreen, jossa katukaupustelu, paistuvien maissintähkien tuoksu ja vilinä kadulla muistuttaa pikemmin jostain afrikkalaisesta kaupungista.

Tänään nautin syysauringon lämmöstä Jardin de Plantes'in käytävillä kuljeskellen, noin viidensadan muun kaupunkilaisen ja turistin kanssa. Luonnontieteellisen museon puutarhassa lapset näkevät, miltä tomaatti näyttää ennen kuin se päätyy kaupan kassalle. Katselin syötäviä kasveja, joita kukaan ei koskaan tule syömään, keräsin syksyn värikkäitä lehtiä ja halailin ikivanhaa mäntyä, jonka kanssa jaoimme hieman ulkopuolisen fiiliksen. Ei kaupunki ole männyn paikka. Sinne jonnekin Linnén systemaattiseen järjestykseen oli istutettu rakkauden omenapuu, ja kyllä mua nauratti :)

Duuni alkaa ottaa tulta alleen. Torstaina on tapaaminen ympäristöministeriössä, ja muitakin kokouksia tulisi järjestää sekä laatia väliraportti. Mielenkiintoista sinänsä - pää ei enää välttämättä kopsahtele työpöytään iltapäivän edetessä - mutta haasteellista. Yhden aidan kun ylittää, niin seuraava on jo vastassa.

Mutta helppoa se on minun elämäni, kun kuuntelee toisten tarinoita. Meillä on kylässä pariisilainen tyttö, joka asuu Lontoossa amerikkalaisen poikaystävänsä kanssa, joka on Irakin sodan käynyt merivoimien sotilas. Edessä on muutto jenkkeihin, jossa odottavat superuskovaiset vanhemmat. Ja stereotypiat sen kuin vahvistuu...

Murmelit

Pahoittelen onnetonta tietokonekämmäilyäni. Mun moka, jos ette ole voineet jättää kommentteja blogiin. Nyt sen pitäisi toimia, eli rohkeasti vaan! Ja jos ei vieläkään toimi, niin pistäkää viestiä.

Rakkaat rantasalmelaiset

Kiitos ihanat ihmiset viesteistä, kommenteista, soitoista, korteista, kirjeistä, musiikista, piirustuksista, ajatuksista, unista. Kiitos Sari tuhannesti viikonlopusta. Ystävät kaukana, joilla on rankkaa, ja ne, jotka ovat onnensa kukkuloilla, elätte ajatuksissani.

Pieniä asioita 3

Harvoin vietän aikaa alakouluikäisten poikien kanssa. Mutta Samuel (8 v.) ja Tomy (5 v.) eivät olisi antaneet minun muuta kuin potkia palloa. Tomy halusi ehdottomasti lähteä kanssani keräämään viikunoita - oi, tuota herkkua tuli ehkä syötyä liikaa.

Tapanani on venytellä kuin muslimit rukoilevat: missä ja milloin vain on se hetki. Valencen juna-asemalla junaa odottanut opiskelijaporukka vilkutti minulle ikkunasta ja rohkein pojista tuli uteliaana kyselemään koipieni oikomisesta. Huvittavaa.

Näin atomivoimalan ja 10 m maanpinnan päällä virtaavan joen.

Matkan tarkoitus osa 2

Lauantai-iltana laskeuduimme alas laaksoon katsastamaan rakenteilla olevaa ekoyhteisöä, eco amo nimeltä La Merigue (itse assosioin heti L'Amerique!). Siellä tapasimme aiemmin Pariisissa monikansalliselle yhtiölle it-hommissa puurtaneen miekkosen, joka on päättänyt asustella talven yksin jurtassa. Eikä missä tahansa jurtassa, sillä tämä oli rakennettu Mongoliassa, on sateenpitävä ja villalla eristetty ja ainakin yhtä iso kuin meidän Pariisin kämppä. Yhteisöä rakentava järjestö järjestää paikalla työpajoja paikkojen kunnostamiseksi. Vanhoihin raunioihin remontoidaan keittiötä, rakennetaan ulkovessoja ja -suihkua, viime kesänä arkkitehtiopiskelijoiden porukka teki leivinuunin. Meille tarjottiin aperitiivit - luomupunkkua ja hunajanmakuisista kukista tehtyä mehua - ja juttelimme pitkät tarinat luomuruuasta, maata happamoittavista männyistä, mehiläisistä (yllätys! pihasta löytyi pesiä). Toivottavasti pääsen vielä syksyn aikana palaamaan laaksoon soittelemaan rumpua ja keräämään sieniä metsistä. Ihastelin vastaavien elämänmuotojen helppoutta tässä ilmastossa. Pohjolan kylmyydessä asiat ovat haastavampia ja elanto raskaan työn takana.

Matkan tarkoitus osa 1

Saavuin Brèsiin myöhään illalla. Olen viimeksi nähnyt niin paljon tähtiä Madagaskarilla viime keväänä. Siitä muistutti myös sirkkojen ja sammakoiden äänet. Haukoin henkeäni - ja ardechiläistä roséta - niin hyvältä ilma tuoksui ja tuntui, niin hiljaista oli Pariisin jälkeen. Aivot tottuvat tiettyyn stressitasoon, ja minun aivoni estivät minua nukkumasta hyvin, kun kerrankin pääsin rauhaan.

Kolmen päivän aikana vapauduin itselleni asettamista kahleista. Kävelin metsässä, pelasin poikien kanssa jalkapalloa ja rakensimme majaa, nautiskelin puutarhan hedelmistä ja kunnon maalaisruuasta, saunoin. Annoin ajatusten mennä, mutta myös puhua palpatin kolme päivää putkeen.

Sanovat minulle, että kaikelle on syynsä, myös sille, miksi olen täällä. Viikonloppuna löysin niitä useita. Pääsin lähelle serkkuani ja perhettään. Minulla on pakopaikka maalla myös tässä maassa. Ymmärryksen tilat täällä etäällä vievät minut lähemmäs itseäni ja läheisiäni.

Päivän rytmi

Kysyin kämppikseltä, mitkä kaksi asiaa tekevät taatusti hyvän olon sekä mielelle että keholle. Automaattinen vastaus: rakkaus ja tanssi! Ensin mainittua löytää kyllä myös netistä, en ole kokeillut, mutta jälkimmäistä varmasti. Päivittäisten pienten kuolemien jälkeen on käytettävä mielikuvitusta, ja tällä kertaa tunsin todella syntyneeni uudestaan. Paksu bassontäyteinen biitti, hikinen tanssistudio ja erittäin innostava - sanotaanko, vetreä - miesopettaja. Seuraavaksi kokeilen afrotunteja, ja vaikka roogaïta - Intian valtameren saarilta periytyvää tanssia (Madagaskarin kävijät, vrt. rougaille, se tomaatti-korianteri-salaatti!). Got to keep on moving*

Hunajaa ja juustoa

Ah, rakastan toreja! Sunnuntaisin käyn ostamassa viikon tarpeiksi hedelmiä ja vihanneksia. Saatan jäädä jututtamaan jotakuta myyjää, mutta tällä kerralla minut lyötiin ällikällä. Eksyin kojulle, jossa vanhempi rouvashenkilö piti nuorelle parille palopuhetta hunajan ja muiden mehiläistuotteiden hyvistä vaikutuksista. Otin osaa keskusteluun, ja siinä vaahtosimme yhdessä pitkän tovin hunajan mahtavista ominaisuuksista, tehotuotannon vaikutuksista eläimiin, viimekesien hunajasadoista ym. Löysin rouvasta hengenheimolaisen - ensimmäinen tapaamani ranskalainen kasvissyöjä, joka asustelee yksin Champagnen maaseudulla hoitaen pariakymmentä mehiläispesää ja pientä löytöterrieriä. Vaikka syön jo nyt päivittäin hunajaa ja siitepölyä, tapaaminen innosti minua torjumaan kaupungin saasteiden ja syksyn flunssakauden haittoja aimoannoksella tätä nannaa.
Ilmeisesti keskiverto ranskalainen vetää vuodessa nassuun 50-60 kiloa puhdasta valkoista sokeria, parhaimmat 80. Ja yhden pienen purkin verran hunajaa! Uskallan väittää, että jos suhdeluku olisi toisinpäin, kansanterveys olisi paljon paremmassa jamassa. Rouva torilta - Elisabeille, aika hurahtanut tyyppi - ei ole tarvinnut lääkäriä eikä antibiootteja yli kymmeneen vuoteen.
Jatkoin ajatusta pienellä nettisurffailulla. Ilmeisesti Pariisi ei ole mehiläishoidon kehitysmaa. Mm. Luxembourgin puistossa ja jopa kansallisoopperan katolla hoidetaan mehiläisiä. Ensin mainitussa järjestetään myös koulutusta aiheesta, mutta valitettavasti olen paikalla sen suhteen hieman huonoon aikaan. Ja lisäksi täältä meidän kotikukkulalta löytyy asialle omistautunut herra butiikkeineen! Kotisivuillaan on mm. listattu eri hunajien terveysvaikutuksia. (Ah! huomasitteko, kuinka lahjakkaasti osasin luoda linkit ko. sivuille?)

Monet teistä varmaan haluavat lopuksi tietää, missä kaikissa hömpötyksissä olen ollut mukana ja mitä kaikkea olen nähnyt täällä. En usko, että haluankaan lähteä valloittamaan koko valtavaa kaupunkia, jonka ohjelmatarjonta on suorastaan ahdistavan laaja. Voin löytää läheltä juttuja ja ihmisiä, jotka kiehtovat, nauttia ihan pienistä asioista. Eilen kävelimme Idan kanssa tunteja kaupungilla etsiytyen aina Seinen rantaan asti. Rannalta löysimme lounaisranskalaisten maataloustuottajien markkinat viininmaistajaisineen ja ostimme luomujuustoa. Pohdimme sitä, miten kaupungilla melun, saasteiden, autojen ja kiireisten ja äkäisten ihmisten keskelläkin voi säilyttää mielenrauhansa, kun vaan pysyttelee tietoisena ja sulkee hulluudet itsensä ulkopuolelle. Illalla söimme yhdessä ja tyhjensimme pullon mahtavaa roséta jutellen pitkään, noh, rakkaudesta ja elämästä yleensä. Illan pimeydessä nojasin ikkunakaiteeseen viinilasi toisessa ja juustopäälysteinen leipäpala toisessa kädessä, vilkutin vastapäisen asunnon illanviettäjille ja huomasin, miten voin olla tyytyväinen näin pienistä jutuista.

Takaisin luontoon

En ole oikeastaan vielä tavannut kovin montaa paljasjalkaista pariisilaista. En myöskään ketään, joka myöntäisi aidosti viihtyvänsä täällä niin hyvin, että voisi kuvitella jäävänsä ikiajoiksi. Täällä sanotaan, että ihmiset kaipaavat klorofylliä. Mutta miksi kukat on pantu häkkiin? Ihminen on osa luontoa, ja sitä haetaan vaikka ulkoiluttamalla noita pieniä näätiä, vai mitä ovatkaan. Ihmiskontaktin saa helposti, kun jututtaa toista elukan omistajaa. Sama kokemus minulla on koiran ulkoiluttamisesta Uudenmaankadulla :)
Minä hakeudun vihreisiin maisemiin ensi viikonloppuna. Hyödynnän vapaapäivän ja matkustan (sikakalliilla) junalla serkun luo metsäiseen laaksoon. Ja tiedoksi: vietän joulunpyhät Suomessa, joten silloin nähdään!

Aatosta ja paatosta

Joku halusi tuonne mennä? Ensin pitää alittaa viisikaistainen kiertoliittymä tunnelia pitkin...
Pysähdyin. Otin aikaa. Ja valokuvia. Istuin puistoon. Täällä on vielä vihreää ja päälle parikymmentä lämmintä. Join lasin kylmää roséta.
En pääse eroon tunteesta, että elän jonkun toisen elämään. En tämä ole minä, enkä minä tätä halunnut. Se ei valitettavasti ole ihan totta. Olen jonkun tien päässä, jonka olen itse valinnut. Moottorina on kunnianhimo, mutta se ei riitä. En voi muuta kuin todeta, että tämä tie katsotaan loppuun. Suunnanmuutos voi vaatia irtautumista, joka voi olla rankkaakin.
Elän kuin eläintarhassa - kyllä Iiris. Parhaimmillani unohdan itseni ja tarkkailen ihmisiä ympärilläni. Ihmisiä, joita en tule koskaan enää kohtaamaan. Massaa, joka koostuu yksilöistä. Aamun ruuhkametrossa haistelemme toisiamme kukin omassa todellisuudessaan suojakalvon takana. (Onneksi olen pisimmästä päästä, ettei tarvitse matkustaa pää kenenkään kainalossa.) Ei minulla ole motivaatiota lähteä kenenkään suojarakenteita rikkomaan. Tämä on välimerkki elämässäni, jota ehkä joskus muistelen ihmeissäni.
Rytmi on kiivas ja kiihtyy, vaikka isommalla autolla ei välttämättä pääse lujempaa (ainakaan täällä).

Toivontien ilopilleri

Punainen Ida, siis kämppis, 25 v., oinas. Tanskalainen tanssijatyttö, joka myös suunnittelee ja tekee vaatteita. Todella iloinen tyyppi, myös kiukkuisena. Tykätään molemmat linsseistä ja oliiveista. Kohta täällä majailee myös amerikkalainen poikaystävänsä Andrew, tanssija hänkin.

Mulla kävi kyllä tuuri kämpän ja kämppiksen suhteen. Asunto tuntuu jo kodilta, ja hyväntuulinen kämppis kuuntelee, kun ottaa päähän. Oikein hyvä feng shui siis.

Pieniä asioita, osa 2

Ilmeisesti profeetta Joonas on niittänyt mainetta täälläkin. Tästä kuljen päivittäin.

Kulmilla kuvattiin tänään myös leffaa tai muuta showta. Ympäristö on siihen kyllä mitä parhain pienine kujineen ja katukahviloineen.

Pieniä asioita

Olkoonkin, että meidän ikkunoista näkyy talo, se on kyllä varsin viehättävä sellainen. Ikkunasta voi seurata kissan tai lasten kujeita tai alastomia nuoria pareja ;).

Paris zen

Tätäkö tämä nyt sitten on? Käytän puolet päivästäni töissä, työmatkalla tai töihin muuten orientoituessa. Ja minulla on sentään ihan leppoisa työympäristö, normaalit työajat ja pariisilaisittain lyhyt työmatka. Tuntuu siltä, että tahti on täälläkin kovenemassa. Esim. harjoittelijakolleegat tekevät pitkiä päiviä naurettavalla palkkiolla.

Mutta ei hätää. Eräs ranskalainen instituutio - Guide de Routard - on tehnyt työn ja kaupunkielämän stressaannuttamille pariisilaisille rentoutumisen helpoksi. Paris zen -opas paikantaa Pariisin rauhalliset puistot, hierojat, joogakurssit, meditaatiokeskukset, luomukaupat ja kasvisruokaravintolat mielen rauhoittamiseksi. Zen-oppaan mukaan Pariisin puistoista löytyy hämmästyttävät 460 000 puuta! Ja kaikeksi onneksi ahdistuneet voivat kääntyä myös asialle omistautuneiden butiikkien puoleen (rekuperaatio...). Sana zen on ranskankielessä yhtä väärinkäytetty kuin etuliitteet eko- ja bio.

Minun oli pakko jo kääntyä kaupungin puistojen puoleen. Ensimmäinen viikko vankina pöydän ja tietokoneen sekä tuolin välissä tekee kipeää käsille, selälle, hartioille. Ikään kuin kroppa luovuttaisi vapautensa lannistuneena ja lukittuisi toimistotyön kankeuteen. Liikunnasta, mm. joogasta ja lenkkeilystä, on tullut tarkoitushakuista toimintaa, sillä ilman en fyysisesti pärjää. Läheinen puisto tarjoaa mahdollisuuden lenkkeillä muualla kuin autojen välissä. Perämetsästä repäistylle, pelto-, järvi- ja metsämaisemaan ja niiden antamaan liikkumisen vapauteen tottuneelle, tuntuu kurjalta, miten koirat pannaan omaan aitaukseensa ja lapset omaansa "virkistäytymään". Aikuisille on myös oma aitauksensa - hieman isompi tosin - jossa juostaan ympyrää nätisti omalla puolen polkua vastakkaisiin suuntiin. Aitauksen ulkopuolella autot jatkavat loputonta valloitustaan pakokaasujen levitessä puistoon ja noustessa asuntoihin.

Huono hallinto osa 1

Kuulostaa ehkä tosi porvarilliselta, mutta elämää helpottaa huomattavasti kaikennäköiset läpykät, kuten pankkikortti, matkakortti, kirjastokortti... Ensin mainitun onnistuin tilaamaan tänään, sillä olin hyvään tapaan sopinut tapaamisen lähimpään pankkikonttoriin. Siellä minut otti vastaan kaunis nuori mies, joka tarjosi minulle kahvia ja kehui kielitaitoani (se tuntuu täällä tulevan heti bonjourin jälkeen). Juttelimme maastani, työstäni, ranskalaisesta byrokratiasta (huh!) ja samalla printtailtiin ja allekirjoitettiin kokonainen kansiollinen lipukkeita ja lapukkeita. Kumma, miten sitä saa hyvää palvelua kun on nuori ja nätti ja vähän hymyilee. Minulla oli taas tuuria, joskus nämä pikku asiat voivat osoittautua hyvinkin hankaliksi prosesseiksi.

Ranskalaiset on kyllä hakoja tässä hallinnossa. Sillä elätetään kolmannes kansakunnasta. Palataan mekin takaisini shekkiaikaan, niin löytyisi kummasti työpaikkoja lisää, kun jokaikinen lappunen täytyy käydä läpi ja rekisteröidä. Tämä koko toimisto elää konferensseilla, komiteoilla, raporteilla ja strategioilla. Kysynpä vaan, kuinka monta puuta tropiikissa säästyy sen ansiosta, että istun tässä puoli vuotta keräämässä meriittiä ceeveeseen?

Urakka alkaa

Eilen aloitin työt. Ympäristö ei ole hassumpi: vanhan kerrostalon ylin kerros, ikkunat istutuksin koristelluille sisäpihoille, iso valoisa työhuone, jonka jaan kahden mukavan oloisen nuoren naisen kanssa. Ikä- ja sukupuolijakauma pienessä tiimissämme on silmiinpistävä. Täällä Pariisin byroossa meitä on nuoria naisia ja harmaahapsisia ukkoja. Ainakin yksi näistä ukoista, eräs harjoitteluni ohjaajista, on varsin viehättävä persoona ja muistuttaa selvästi helsinkiläistä kolleegaansa :) Hän on kovasti innoissaan työstäni ja suunnitellut keikkoja ympäri maata pääni menoksi.

Duuni sinänsä vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta. Aloitan nettisurffailulla tehden yleistä selvitystä trooppisten metsien tutkimuksen painopisteistä kansallisella tasolla ja vertaan sitä sitten kansainväliseen tutkimukseen. Toisessa vaiheessa toteutan kyselyn eri tutkimuselinten johtajille ja pääsen heitä tapaamaankin, toivottavasti, eri kaupunkeihin. Osallistun myös eurooppalaisen trooppisten metsin tutkimusorganisaation (ETFRN) konferenssiin ja sitä seuraavan julkaisun toimittamiseen. Sitä ennen pääsen mm. Kongon altaan sademetsien tilaa koskevaan koulutukseen ym. ym. Tämän takan on kolme ohjaajaa talon puolesta sekä muita kolleegoita, joiden kanssa suunnitellaan työn jatkoa ja raportointia.

Seuraan ulkopuolisena hieman huvittuneena ranskalaista työkulttuuria. Täällä puhutaan niin paljon mutta sanotaan niin vähän. Mikäs siinä, aika kuluu kuunnellessa. Sama vika vaivaa kyllä muutakin yhteiskuntaa. Kaupan kassalla iltamyöhään nälkäisenä tulee ihan ikävä Asematunnelin S-Marketin tehokkuutta, kun kassaneiti odottaa, että pakkaat tavarasi kassiin, ennen kuin ottaa vastaan seuraavaan asiakkaan. Tähän kaikkeen limittyy tietysti vielä se ruokakulttuuri. Pomot tarjosivat minulle ja toiselle uudelle tulokkaalle ensimmäisen päivän kunniaksi lounaan naapurin italialaisessa ravintolassa viineineen ja tiramisuineen.