Kauniita naisia joka kulmasta

Muodin mekasta

Mulla ei ole totta puhuen tullut viela kertaakaan sellainen olo, etten ole tarpeeksi tyylikas kavellessani kaduilla viimeisimman muodin keskella. Ehka senkin takia, etta tama nyt kuitenkin on vain ihan tavallinen kaupunki, jossa asuu ihan kaikenlaisia ihmisia. Ei vaan niita rahakkaita pukuherroja kuudennessatoista.

Mutta sain juuri kasiini lehden, josta kavi ilmi, etta olen itseasiassa muodin edellakavija. Nimittain kaikenlaiset lyhyet mm. polkkamalliset kampaukset on kuulemma sesongin Se Juttu (sofistikoitunut ja naisellinen). Okei, jos on sama naama vuosikaudet, voi olettaa, etta se tulee muotiin ennemmin tai myohemmin. Mutta etta muodin luojana leikkasin Iiriksellekin keveydessaan mita trendikkaimman letin!

Huomenna nautiskelen mahdollisuudesta nukkua pitkaan keskella viikkoa. Kiitos katolisten pyhimysten, huominen on kansallinen vapaapaiva. Toissa kayn muutenkin niin hitaalla. Matkasuunnitelmat Montpellieriin haastattelujen perassa etenevat hi-taas-ti. Ei mikaan ihme, jos ohjaajaltanikin meni toista viikkoa ihan vain lahettamani raportin tulostamiseen. Kommentteja odotellessa... Toivon lopulta voivani yhdistaa tyomatkaan vaikka pidennetyn viikonlopun. Muistin juuri asuvani Ranskassa, jossa on varmasti muutakin koettavaa kuin Pariisin omalaatuinen tunnelma.

Toriheratys

Ystavallinen alitajuntani herattaa minut sunnuntaiaamuisin 8.45 torille ennen kuin puolet tasta Turun kokoisesta kaupunginosasta lahtee hankkimaan viikoksi vihreita asioita, joiden nimea en edes tieda. Pakkasin mukaan kasan pusseja ja ihmettelin hiljaisia katuja. Tein ostoksia suositusta kojusta jonottamatta, ja rupattelin luomukojun nuoren myyjan kanssa ilman kiireen haivaa. Vasta viimeisessa kojussa pieni aasialainen tytto totesi kiireen alkavan vasta vahan myohemmin, kun on tama aikaero. Elan niin omassa kuplassani, etta olin taysin unohtanut siirtymisen talviaikaan ja ehdin torille siis jo ennen yhdeksaa. Ehdinpahan kerailla paluumatkalla syksyn varikkaita lehtia huonettani koristamaan.

Omituisen seminaarikokemuksen jalkeen liitelen ihan eri sfaareissa, silla eilen sain tanssia kyllikseni. Kamppiksen jenkkipoikaystava on myos, kas kummaa, tanssija ja lisaksi opettaa. Hyodynsin ilolla mahdollisuuden oppia perusteet charlestonista ja old school funkista, mihin ei ihan kaikkialla Suomessa tormaa. Funkin ja dance hallin kaltaiset dynaamiset tanssit kylla kiehtovat minua, mutta vartaloni ilmaisemina nayttavat mielestani vahan hassulta. Mutta charlestonin imuun paasin heti. Tanssi on peraisin viime vuosisadan alkupuolelta ja on Amerikan orjien kehittama. Edelleenkin tanssissa toistetaan samoja mm. valkoisia maanomistajia pilkkaavia askelkuvioita, jotka kantavat kehittajiensa nimia.

Neljan tunnin tanssisession jalkeen uuvahdin sangylle ja nautiskelin fyysisen rasituksen tuomasta euforiasta, jota niin kovasti olin kaivannut. Jopa askellukseni oli aivan erilaista. Kuljin kaduilla ja metroasemilla taynna itsevarmuutta. Myohaan illalla piipahdimme nimittain viela swing-bileissa. Paasin vihdoin kokeilemaan pyorahtelya, mutta tanssiin heittaytyminen ei suju ihan yhta helposti kuin vaikka kotoisassa foxissa. Ja joo, ei se vietavaksi antautuminen onnistu taysin ongelmitta...

Mikaan ei muutu

Takana viikko toita ja vasymysta. Osallistuin toiden puitteissa kv seminaariin, jossa kasiteltiin Kongon altaan metsia. Kuulostaa hohdokkaalta? Osallistujalistalla oli alueen ymparistoministereita, isoja tutkijanimia, joidenkin jarjestojen ja yritysten edustajia. Sali taynna vanhoja, en voi talla kertaa sanoa etta valkoisia, mustiin pukeutuneita miehia. Keskustelu metsien sertifioinnista kertoo paljon. Valtavan metsateollisuusyrityksen edustaja kaytti puheenvuoronsa yrittaen vakuuttaa kuulijat firmansa hyvista aikeista ja kommunikaatiovaylasta paikallisten kanssa. Toisen firman edustaja antoi jopa ymmartaa, etta ostamalla heidan tuotteitaan, voi suoranaisesti suojella trooppisia metsia. Kansalaisjarjeston kommentti jai taysin edellisten varjoon, minka jalkeen eras ministereista lyttasi koko sertifioinnin ajatuksen epailemalla sen haittaavan paikallista taloutta. Tana aamuna luin nettiartikkelia Kongon pygmeista, jotka ovat lahettaneet delegaation Washingtoniin keskustelemaan Maailmanpankin johdon kanssa naiden tukemista metsanhakkuuhankkeista, jotka uhkaavat havittaa puolinomadien pygmien elinalueita.

Siis isot herrat Pariisissa keskustelevat pygmien metsien tulevaisuudesta ilman, etta kellaan viimeksimainituista olisi osaa tai arpaa asiaan. Hyvissa aikeissa tosin, kehittelevat hienoja halinnollisia jarjestelmia rahoituksen kanavoimiseksi. Talla on kuitenkin varsin naennainen vaikutus jonkun tietyn sammakkoyksilon elinmahdollisuuksiin kyseessa olevissa metsissa.

Tanaan puhujalistalla oli Nobel-palkittu kenialainen Wangari Maathai, jonka ruohonjuuritason kokemusten innoittamana eksyin isoon amfiteatteriin toistamiseen. Arvostettu nainen oli kuitenkin roolissaan organisaation lahettilaana, ja satunnaiset huumorisavytteiset kommenttinsa hukkuivat kuulijoiden murinaan.

Ja mita mina tein tassa joukossa? En lakkaa hammastelemasta asiaa itsekaan. Ainoa tuntemani keino selvita tilanteista on yrittaa vetaa ylle asiaankuuluva rooli asuineen ja kaytoksineen. Paitsi etta tama rooli on itselleni niin vieras, etta olen siina kompelo ja lopputulos on kehnonlainen. Paljon mieluummin olisin liittynyt tapahtumapaikalle luonnonhistorialliseen museoon evoluutionayttelya ja dinosaurusten luurankoja katsomaan tulleiden kiljuvien lasten tai ymparoivaa kasvitieteellista puutarhaa hoitavien puutarhureiden joukkoon.

Ikavakseni olen huomannut, etta myos tama kaupunki kasvattaa kulkijalleen naamion. Kylmettaa tunteet kerjalaisia kohtaan, kovettaa kasvot ja nopeuttaa kulun tavoitteelliseksi marssiksi. Ilmio on tosin tuttu jo Helsingistakin.

Toisaalta pienet ilonkipinat rikkovat maskia. Niin kuin luomukaupan vahtimestari, joka halusi keskustella kasilaukustani ja kertoa tulevansa Thaimaasta. Tai pikkuruinen vanha rouva, joka kehui kaupanhyllyjen valissa pitkaa ja komeaa ulkomuotoani. Tai intialaisen kaupan myyja, joka esitteli itsensa kassan takaa kasipaivaa sanoen. Tai vanhempi mies bussissa pikkuinen kissanpentu sylissaan. Tai kaksi pukuherraa, jotka eilen seminaarista poistuessa kavelivat maansa tapojen mukaisesti kasikadessa. Hellyin.

Pirun peraantyva merkurius

Saisi lopettaa sen peraantymisensa. Aiheuttaa niin kovasti hairioita ihmisten elamaan. Lakon lisaksi metrolinjani on tokkinyt jo ainakin viikon, eilen hajosi kannettava, toissa lammitys ei toimi ja piru kun on kylma. Teknisen puolen lisaksi minusta tuntuu, etta koko lahipiirini on stressaantunut, vasynyt, kriisissa, kipea tai ihan vaan muutoksen kourissa. Ja ihmissuhteet... Ei kannata ihmetella, sita on ilmassa, ette ole yksin.

No, eilen ainakin parannettiin maailmaa tuopin aaressa. Fabien on taas kaupungissa lapsuudenystaviensa kanssa ja kutsui minut istumaan iltaa naiden komistusten kanssa. Loydettiin rue de la Mouffetardin turistimekan laitamilta hamara baari opiskelijaystavallisine hintoineen. Varikkaat keskustelut eivat olleet paattyakseen, joten kylla taas toissa vasyttaa. Ja kieltamatta taytyy myontaa, etta tuntuu valilla kivalta sateilla ainoana naispuolisena miesporukan keskella...

Viikonloppu oli aurinkoinen, mutta vasymykseltani laiska. Joonas oli niin reipas, etta laittoi blogiin kuvia meidan ostosreissulta ja sushi-illalliselta: vapautuminen.blogspot.com.

Kaupassa tarttui vihdoin matkaan Ben Harperin uusin, The lifeline. Siina on rakkaus, joka pysyy. Tosin mukaan tarttui muutakin: Stephen Clarken A year in the Merde. Englantilaisen kuvaus vuodesta Pariisissa. Ei mikaan maailmoja avaava kirjallinen teos, mutta osuvaa huumoria tasta kulttuurista ja naista ihmisista. Nauroin kippurassa, kun luin, miten ranskalaiset lausuvat englantia. Lisaksi katseltiin eilen Idan ja Andrewn kanssa the Ratatouille-elokuva, jossa loydettiin huumoria ranskalaisesta keittiosta. Naista tai muusta ei tosin kannata mainita
ranskalaisille. Ironia on taalla harvinainen luonnonvara ja sarkasmi taysin tuntematon kasite. Mutta kirjaa luettuani poimin kavereiden ja kollegoiden puheista Englanti-kriittisia kommentteja. Viela on selvittamatta, miksi ranskalaiset eivat pida englantilaisista ja onko tunne molemmin puolinen.

Ai niin, Ranska taisi havita rugbyn pronssimitalin. Mutta ei se mitaan, silla tarkeinta on, ettei Englanti voittanut.

Seikkailuhenkeä ja kärsiviä patsaita

Ei elo Ranskassa ole mitään ilman kunnon lakkoa. Eilen aamulla hipsin epäluuloisena metroasemalle. Netissä luvattiin yksi vaunu kolmesta. Ihmisiä kerääntyi pikkuhiljaa laiturille, kuikuilimme tulosuuntaan, josko kyyti saapuisi. Ilmassa oli jannitystä. Junan valojen näkyessä kaikki ryhdistäytyivät, oikoivat vaatteitaan ja kasailivat laukkujaan. H-hetkellä ovi auki ja hop! nopeimmat lyttäsivät itsensä rohkeasti sisään. Minua vaan huvitti litistyneet ihmiset, mutta kainalossani hikoilevat kirpun kokoiset rouvat näyttivät kieltämättä kärsiviltä. Hivuttauduttuani matkan edetessä vaunun toiselle puolelle tilaa oli jo rutkasti. Hymyilytti, hymyilimme parin kanssamatkustajan kanssa.

Ilmeisesti kaikilla ei ollut ihan yhtä hauskaa. Torstaina, ensimmäisenä lakkopäivänä, ykköslinjalla oli saatu pommiuhka, ja asemille syntyi kaaos junien pysähtyessä ja tyhjentäessä lastinsa muutenkin jo täyteen ahdetuille laitureille. Joonaksen kanssa kävelimme eilen töistä Riemukaaren metrolle. Noin kahdeksankaistainen kiertoliittymä kuhisi autoja epämääräisessä järjestyksessä, jokunen kuolemaa pelkäämätön pyöräilijä seikkaili seassa, poliisi ohjasi yhtä sisääntuloreittiä pilli vinkuen ja ilman täytti mädän kananmunan haju. En tiedä, minkälaisen saastepiikin saivat lakon aikana aikaiseksi.

Onneksi Louvren suurissa saleissa ilma kiersi ja valaistus oli kauniin pehmeä. Me nuoret (<26 v.) pääsemme museoon ilmaiseksi perjantai-iltaisin. Kiertelin islamilaisen taiteen osastolla hämmästellen ornamenttien taidokkuutta ja Tsingis Khanin valtakunnan mahtavuutta. Vietimme rauhallisen hetken Joonaksen piirtäessä patsasta ja minun kirjoittaessa muistikirjaan. Kuin olisi käynyt ihan vain yhdessä museossa, koko kolossiin en uskaltaisi saman päivän aikana seikkailemaan.

Illan viileydessä reippailimme Seinen maisemissa ja päädyimme pienelle kadulle, jossa aivan lähekkäin nökötti kymmenkunta pientä japanilaista ravintolaa. Valitsimme edullisimman, jonka tarjoilija tuli ihan kadulle asti kehittämään meille kasvismenua. Makit maistuivat ja tee oli hyvää, tunnelma kodikas ja seurassa espanjalaisia takkutukkia. Olen vihdoin saanut mieleni rauhoittumaan niin, että vatsakipukin hellitti ja saatoin syödä oikeaa ruokaa ensimmäistä kertaa pariin päivään. Iloa!

Eilisaamuna Idalla oli hieman enemmän vaikeuksia joukkoliikenteen kanssa. Kimppataksi keskustasta Charles de Gaullelle kesti kahdenkymmenen minuutin sijasta tunnin kauemmin ja tullessa vitoslinjan metro oli päivän viimeinen. Loppu hyvin kaikki hyvin, sai kuin saikin poikaystävänsä kotiin. Andrewn saavuttua meitä on täällä taas neljä, mikäs sen hauskempaa!

Ihqui kuvii!

Käykääpä katsomassa Idan ottamia kuvia meidän viikonlopusta kaupungilla. Toden totta, olen viikonloppulomalla Pariisissa joka viikko.

Itse olen liian laiska ja vasynyt. Joonaksen parantavat energiat ilmenivät vähän hassulla tavalla. Tuijottelin tänään sitkeästi kahdeksan tuntia tietokonetta oksentamaisillani, kamalan huono olo. Ehkä kaikki stressi ja jännitteet ja tunteet vaan purkautuivat huonona olona. Ettekä ole edes kuulleet mun viimeviikkoisesta käynnistä osteopaatilla! No, yritän ottaa rennosti, löysäillä ja ennen kaikkea nukkua.

Joonas lähtee kauas pois. Sen seikkailuja voi seurata osoitteessa vapautuminen.blogspot.com.

Huomenna fiilistelen gradu- ja sairasloma-aikoja tekemällä töitä omassa sängyssä. Koko megapolis menee täysin tukkoon julkisten kulkuvälineiden ammattiliittojen lakkoillessa. Ei mitään saumaa päästä töihin, tai ainakaan en halua vastaavaa kokemusta hankkia.

Nannalle ja muille tiedoksi, että myötävaikutan ilmastonmuutokseen lentomatkan verran 21.12. perjantaina ja lomailen Suomessa uuteenvuoteen asti. Mun ihana pikkusiskoni jo suunnittelee joulua, joten ehkä ensimmäistä kertaa saapunen siistiin kotiin pullantuoksuun nuoren emännän pannessa parastaan.

Mietteita toista

Ma haluan mummoelaman. Kasvimaan, takkatulen, ulkovessan, pienen mokin. Polkupyoran ja potkukelkan. Sateen ropinan katolla ja kahvia lohkeilevista kupeista. Sienestaisin, marjastaisin, onkisin, tekisin kasitoita. Mummot eivat kayta tietokonetta, vaan kirjoittavat kirjeita, kortteja ja paivakirjaa seka kuuntelevat Ylen Ykkosta. Seuroja, kerhoja ja iltamia jarjestojen, puolueiden ja organisaatioiden sijaan. Mun mummo- ja pappaystavat kylailisivat, hoitaisimme mehilaisia ja nikkaroisimme, keittelisimme mehuja ja hilloja, saunoisimme ja pelaisimme korttia. Aikaisia aamuja ja paljon aikaa.

Mummoelamassa valttelisin orja- (l. palkka-) tyota. Voikohan paasta varhaiselakkeelle, jos paa rajahtaa? Tai jos sita vastoin vaipuu apatiaan? Tyosta, joka muuttaa ihmista. Kuluttaa energiat, tekee artyisaksi, rypistaa kasvot ja painaa ryhtia. Aiheuttaa kasvaimia, kulumia ja tuhoaa immuniteetin. Tai johtaa sydankohtaukseen tai ajaa itsemurhaan, niin kuin taalla uutisoidaan.

Iirikseltä terveisiä

Ehkä maailman omituisimmat treffit, ystäväni Iiriksen kanssa minun työpaikallani. Mutta ei sillä oikeastaan ole väliä, missä on yhdessä, sillä sijainti on aina henkinen tila. Puitteet vain ovat komiat. Ja kyllä, kovin hedonistiselta näyttää tämä minun maailma toisen silmin. Olemme nautiskelleet pullakaupan rasvapalleroista, maistelleet erilaisia oluita, syöneet raikasta ja kivaa, ostaneet luomuvuohenjuustoa yhteiselle illalliselle Idan ja äitinsä kanssa. Samassa pöydässä neljä eri maailmoista tulevaa löytää vaivatta yhteisen sävelen.

Montmartren kujia kuljeskellen Iiriksen kanssa ja kuunnellen jazzia kaduilla olin taas unohtaa, että asun Pariisissa. Eilisillan rugbymatsiin saapuneet englantilaiset möhömahaturistit tosin vetivät helposti maanpinnalle. Matkailijoiden ihannoima turisti-Pariisi kultuurin, muodin ja minkä lie keskuksena on minulle etäinen ulottuvuus. Minulle Pariisi edustaa toisaalta kilpailuvetoisen työkulttuurin keskittymää, johon tahtomattani osallistun. Pukuherroja, aamun ruuhkaliikennettä, ajanhermolla pysyttelemistä, muualta työnperässä muuttaneita jne. Ja toisaalta olen kotiutunut tänne aivan mahdottoman hyvin. Minulla on kolmannessatoista oma mikrokosmokseni, joka ulottuu omasta kämpästä kävelymatkan säteelle torille, ravintoloihin, puistoihin... Täällä kuljen kuin kotonani ja olen rauhallisilla mielin. Pysähdyn puistoon kuuntelemaan linnunlaulua aamunhämärässä työmatkalla. Lisäksi oma henkinen kosmokseni ylittää rajat, ja siihen on helppo siirtyä kaduilla ja metrossa painaen mp3-soittimen virtanappulaa...

Sunnuntaiaamu, Iiris livahti kirkkoon ilman, että edes havahduin. Suunnittelen kurpitsa- ja hunajaostoksia torille sekä vintage-löytöjä tyttöjen kanssa. Illalla vilinä Toivontiellä lisääntyy jälleen, kun Joonas saapuu maisemiin ja vahtivuoro vaihtuu Iiriksen jatkaessa Berliiniin.

Liikenne- ja turvajärjestelyitä

Uusin hullutus Pariisissa on Velib' polkupyörät - ja hyvä hullutus onkin, jos sillä saataisiin liikennemäärät vähenemään. Kaupunki on asettanut ympäri kaupunkia pyörätelineitä pyörineen kaikkien käytettäväksi. Netissä voi tilata Velib-liittymän ja maksaa könttämaksun, jonka jälkeen saat oman velib-kortin, jonka avulla voit ottaa käyttöösi minkä tahansa pyörän mistä tahansa kaupungin pyrötelineestä, joita on aina muutaman sadan metrin välein. Tukevarakenteisista peruspyöristä onkin tullut oikea hitti, ja pyöräily on muutenkin lisääntynyt huomattavasti kesällä alkaneen projektin myötä. Itse en ole vielä kokeillut, mutta jos rautatieläisten lakko alkaa suunnitellusti viikon päästä ja tukkii koko kaupungin liikenteen, saatan harkita asiaa. Onpahan kokemus tästä elämänmenosta lakkoilukin.

Työt etenee, hitaasti mutta varmasti. Maanantaina kävin visiitillä ympäristöministeriössä. Ei varmaan kolleegat Suomessa kulje turvatarkastuksen läpi.

Makoilen kotona, lepuutan kipeytynyttä selkääni, haistelen keittiöstä tulevia tuoksuja - Ida laittaa ruokaa. Odottelen Iiristä, joka saapuu huomenna kyläilemään. Saan taas tilaisuuden tarkastella uutta elämääni toisen silmin. Osa minusta kaipailee etelään, jonne matkustan taas kuukauden päästä keräilemään sieniä ja tapaamaan tyyppejä La Meriguen talkoisiin.

Lindy hop

Jos jollekin on jäänyt vähän epäselväksi, mitä on swing dance, niin katsokaapa tästä (toivottavasti linkki toimii). Dax on piipahtanut meilläkin, ja tulee itse asiassa kevääksi TAMPEREELLE pitämään swing-tunteja, joten kaikki paikalle! Itse pääsin seuraamaan tätä viihdettä ihan livenä perjantaina livemusan säestämänä tunnelmallisella klubilla. Piakkoin mulla on täällä 2 henk.koht. opettajaa, joten eiköhän ala askeleet löytyä. Itse asiassa lindy hopissa kiinnostaa vapaus, sillä siinä ei oikeastaan edes ole mitään peruskuvioita tm. Kaikki on vapaata liikettä, jossa naistanssijalle tärkeintä on seurata. Ja se ei ole kovin helppoa se, ainakaan tällaiselle isokokoiselle ja vahvatahtoiselle suomalaisfeministille.

Ihmisen rooli tässä maailmassa

Okei, nyt seuraa tilitystä. Jos joku ei kestä, jättäköön lukematta. Vietin pitkän päivän meidän toimiston järjestämässä seminaarissa teemalla biodiversiteetti ja metsänhoito. Varsin mielenkiintoista, sanoisin. Tätähän olen pohtinut Suomessakin, ei siinä mitään. Tapasin pari "tropikalistia" Guyanasta, ihan mukavia heppuja, ja kamerunilaisen jatko-opiskelijan, jonka kanssa voisi jutella pitkään luonnonsuojelusta ym. siellä Keski-Afrikassa. Meidät ruokittiin hyvin viineineen ja jälkkäreineen, crême brulée ja silleen.

Ok. Mutta siinä salissa istuessani neljänkymmenen metsäläisen kanssa tuijotellen Powerpointtia ja tehden muistiinpanoja koko päivän, näin kaiken taas vähän ulkopuolelta. Miksi me puhutaan niin paljon ja tehdään niin vähän? Miettikää nyt vaikka ensimmäisiä Homo sapienseja jossain tropiikissa - "paratiisissa" - kulkivat vapaasti ympäristössään syöden mitä löysivät, kasvinosia ja jokusen jyrsijän, jos kiinni saivat, nukkuivat, uivat, rakastelivat, tekivät asioita fiiliksen mukaan. Silloin ei taatusti kukaan laitellut kariketta muovilaatikkoon maatumaan ja pohtinut jatkoa rahoitukselle. Ei ihmisen paikka ole istua jalat ristissä 12 tuntia putkeen. En osaa loppuviimein edes sanoa, mitä hyötyä kenellekään tai millekään, sille metsälle esimerkiksi, on noin korkealentoisista abstraktioista, toimijamatriiseista tai huippumonimutkaisista tietokonesovellutuksista, joiden tuottamilla kuvilla voi vakuuttaa kolleegat ja rahoittajat, kahvin ja viinin kittaamisesta, ja ylenpalttisesta puhumisesta, jossa - uskotte varmaan - täällä ollaan mestareita.

Okei, saan itsekin kiksejä välillä kaikesta hienosta, mitä tutkimuksella voidaan saada aikaan, ja noina hetkinä pohdin väikkäriä ym. Mutta.

Lisäksi suurin osa tutkimuksesta on todella egoistista. Tutkijat kehittävät tutkimusta just tasan niiden omien taitojen (jotka on usein tosi kapea-alaisia) ja mielihalujen mukaan. Esim. guyanalaiset tykkää kenttätöistä, ja siksi sinne rakennellaan kaikenlaisia pönttöjä ja kenttäasemia ihan perustutkimusta varten. Keksitään aina uudet tutkimuskysymykset ja perustellaan nätisti rahoitushakemuksissa. Ja toinen motiivi on sitten ajankohtaisuus ja mediaseksikkyys, mikä ei välttämättä korreloi asian tärkeyden kanssa. Ja kaikkien mielestä minä ja mun juttu on kaikista tärkeintä. Siinä ranskalaiset, ja pariisilaiset etenkin, on kanssa mestareita: itsensä vakavastiottamisessa. Ils font la tête, tosikot. Itse sinnittelen, että muistaisin, että minä ja mun työ ei ole milläänlailla hirmutärkeää, ja muiden odotukset on muiden odotuksia. On ihan tervettä nähdä itsensä ulkopuolelle ja, vielä laajemmin, oman toimiston tai koko kentän ulkopuolelle.

Tämä mielessäni jatkan huomenna. Lähdemme onneksi maastoon katsomaan, miten tutkimusta tehdään käytännössä. Pääsen siis metsään!!! Ja lupaan, että seuraava viesti on vähän eri sävyä. Pakko vaan purkaa pitkän päivän patoamia energioita jotenkin, kun ei voi kiipeillä puihin tai hakata halkoja. Kommentteja otetaan vastaan!

Pitkat illat, lyhyet younet

Huoh! Kuka kaski herata aamuviidelta ja valvoa aamukahteen? Jos kerran on niin mukavaa vastaanottaa vieraita, laittaa superhyvaa currya ja lipittaa olutta, niin... Olin iloinen, etta sain kutsua syomaan Fafan ja kaverinsa Rafan, joka jarjesti minulle katon paan paalle saapuessani kaupunkiin. Ikuiset keskustelut politiikasta ja etenkin Sarkozysta ronsyilivat, vaikka oikeastaan dialogi eteni minun kritisoidessa ranskalaista systeemia ja poikien puolustaessa omaansa. Polkkypaat! Onneksi Ida saapui tuomaan mukaan Tanskan mallin ja annoksen positiivista energiaa.

Hyodynsimme trooppista ilmastoa istumalla viela terassilla myohaan yohon: maistuvaa tanskalaista olutta ja marinoituja oliiveja. Ei ihmekaan, etta vasyttaa. Tama illanistujaiskulttuuri ei sovi minulle, joka tarvitsen 8-9 tunnin younet selvitakseni tyopaivasta. No, ei sellaista unetusta, jota lahipullakaupan suklaaherkut ja kuppi tujua kahvia ei lieventaisi. Aarimmaisessa hadassa on joskus turvauduttava laillisiin huumeisiin, ei hyva.

Sähköä ilmassa

Kyllapas oli kaunista. Herasin kukonlaulun aikaan ja olin jo matkalla toihin ennen auringonnousua. Hennossa sumussa kellertavat vaahterat, la Coupole kultauksineen ja joki... Huoh.

Sahkoa ilmassa. Kuumaa ja kosteaa. Metro kuin sauna.

Illallistettiin eilen kylan ehdottomasti suosituimmassa ravintolassa. Chez Gladines siina Joonas-kadulla on tunnettu muidenkin kuin korttelin asukkaiden keskuudessa. Soin mahan tayteen salade composéta juustolla ja paistetuilla perunoilla seka maistuvaa sangriaa kympilla. Henkilokunta on asiakkaiden kanssa kuin vanhoja kavereita, ja rentoon tunnelmaan tuleekin sulautua, silla ravintola on aina taposen taynna ja oma poyta harvinaista herkkua.

Fabien tulee Pariisiin illalla, joten paasen nayttamaan kotikontuja hanellekin. Idan tanssikaverita vierailee viikonloppuna, ja ensi viikolla odotellaankin Iirista ja Idan aitia kylaan. Ihanaa vastaanottaa vieraita ja kokkailla yhdessa!