Toriheratys

Ystavallinen alitajuntani herattaa minut sunnuntaiaamuisin 8.45 torille ennen kuin puolet tasta Turun kokoisesta kaupunginosasta lahtee hankkimaan viikoksi vihreita asioita, joiden nimea en edes tieda. Pakkasin mukaan kasan pusseja ja ihmettelin hiljaisia katuja. Tein ostoksia suositusta kojusta jonottamatta, ja rupattelin luomukojun nuoren myyjan kanssa ilman kiireen haivaa. Vasta viimeisessa kojussa pieni aasialainen tytto totesi kiireen alkavan vasta vahan myohemmin, kun on tama aikaero. Elan niin omassa kuplassani, etta olin taysin unohtanut siirtymisen talviaikaan ja ehdin torille siis jo ennen yhdeksaa. Ehdinpahan kerailla paluumatkalla syksyn varikkaita lehtia huonettani koristamaan.

Omituisen seminaarikokemuksen jalkeen liitelen ihan eri sfaareissa, silla eilen sain tanssia kyllikseni. Kamppiksen jenkkipoikaystava on myos, kas kummaa, tanssija ja lisaksi opettaa. Hyodynsin ilolla mahdollisuuden oppia perusteet charlestonista ja old school funkista, mihin ei ihan kaikkialla Suomessa tormaa. Funkin ja dance hallin kaltaiset dynaamiset tanssit kylla kiehtovat minua, mutta vartaloni ilmaisemina nayttavat mielestani vahan hassulta. Mutta charlestonin imuun paasin heti. Tanssi on peraisin viime vuosisadan alkupuolelta ja on Amerikan orjien kehittama. Edelleenkin tanssissa toistetaan samoja mm. valkoisia maanomistajia pilkkaavia askelkuvioita, jotka kantavat kehittajiensa nimia.

Neljan tunnin tanssisession jalkeen uuvahdin sangylle ja nautiskelin fyysisen rasituksen tuomasta euforiasta, jota niin kovasti olin kaivannut. Jopa askellukseni oli aivan erilaista. Kuljin kaduilla ja metroasemilla taynna itsevarmuutta. Myohaan illalla piipahdimme nimittain viela swing-bileissa. Paasin vihdoin kokeilemaan pyorahtelya, mutta tanssiin heittaytyminen ei suju ihan yhta helposti kuin vaikka kotoisassa foxissa. Ja joo, ei se vietavaksi antautuminen onnistu taysin ongelmitta...