Takana viikko toita ja vasymysta. Osallistuin toiden puitteissa kv seminaariin, jossa kasiteltiin Kongon altaan metsia. Kuulostaa hohdokkaalta? Osallistujalistalla oli alueen ymparistoministereita, isoja tutkijanimia, joidenkin jarjestojen ja yritysten edustajia. Sali taynna vanhoja, en voi talla kertaa sanoa etta valkoisia, mustiin pukeutuneita miehia. Keskustelu metsien sertifioinnista kertoo paljon. Valtavan metsateollisuusyrityksen edustaja kaytti puheenvuoronsa yrittaen vakuuttaa kuulijat firmansa hyvista aikeista ja kommunikaatiovaylasta paikallisten kanssa. Toisen firman edustaja antoi jopa ymmartaa, etta ostamalla heidan tuotteitaan, voi suoranaisesti suojella trooppisia metsia. Kansalaisjarjeston kommentti jai taysin edellisten varjoon, minka jalkeen eras ministereista lyttasi koko sertifioinnin ajatuksen epailemalla sen haittaavan paikallista taloutta. Tana aamuna luin nettiartikkelia Kongon pygmeista, jotka ovat lahettaneet delegaation Washingtoniin keskustelemaan Maailmanpankin johdon kanssa naiden tukemista metsanhakkuuhankkeista, jotka uhkaavat havittaa puolinomadien pygmien elinalueita.
Siis isot herrat Pariisissa keskustelevat pygmien metsien tulevaisuudesta ilman, etta kellaan viimeksimainituista olisi osaa tai arpaa asiaan. Hyvissa aikeissa tosin, kehittelevat hienoja halinnollisia jarjestelmia rahoituksen kanavoimiseksi. Talla on kuitenkin varsin naennainen vaikutus jonkun tietyn sammakkoyksilon elinmahdollisuuksiin kyseessa olevissa metsissa.
Tanaan puhujalistalla oli Nobel-palkittu kenialainen Wangari Maathai, jonka ruohonjuuritason kokemusten innoittamana eksyin isoon amfiteatteriin toistamiseen. Arvostettu nainen oli kuitenkin roolissaan organisaation lahettilaana, ja satunnaiset huumorisavytteiset kommenttinsa hukkuivat kuulijoiden murinaan.
Ja mita mina tein tassa joukossa? En lakkaa hammastelemasta asiaa itsekaan. Ainoa tuntemani keino selvita tilanteista on yrittaa vetaa ylle asiaankuuluva rooli asuineen ja kaytoksineen. Paitsi etta tama rooli on itselleni niin vieras, etta olen siina kompelo ja lopputulos on kehnonlainen. Paljon mieluummin olisin liittynyt tapahtumapaikalle luonnonhistorialliseen museoon evoluutionayttelya ja dinosaurusten luurankoja katsomaan tulleiden kiljuvien lasten tai ymparoivaa kasvitieteellista puutarhaa hoitavien puutarhureiden joukkoon.
Ikavakseni olen huomannut, etta myos tama kaupunki kasvattaa kulkijalleen naamion. Kylmettaa tunteet kerjalaisia kohtaan, kovettaa kasvot ja nopeuttaa kulun tavoitteelliseksi marssiksi. Ilmio on tosin tuttu jo Helsingistakin.
Toisaalta pienet ilonkipinat rikkovat maskia. Niin kuin luomukaupan vahtimestari, joka halusi keskustella kasilaukustani ja kertoa tulevansa Thaimaasta. Tai pikkuruinen vanha rouva, joka kehui kaupanhyllyjen valissa pitkaa ja komeaa ulkomuotoani. Tai intialaisen kaupan myyja, joka esitteli itsensa kassan takaa kasipaivaa sanoen. Tai vanhempi mies bussissa pikkuinen kissanpentu sylissaan. Tai kaksi pukuherraa, jotka eilen seminaarista poistuessa kavelivat maansa tapojen mukaisesti kasikadessa. Hellyin.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment