Hetki, jolloin kaikki muuttaa merkityksensa

Paivana, jolloin kiroan Afrikkaa, koska se vie suuret toivomme, ja etenkin eraan tietyn sellaisen. Totta, viime viikon seminaarissa kokemani kohtaamiset eivat olleet merkittavia pelkastaan ammatillisesti. Se on kumma, miten ihminen herkistyy shampanjalasin aarella. Joo, siksi ma loysin itseni lentokoneesta Loire-joen laakson ylla. Oli lahella, etten hypannyt vauhdista, kun kerran kaikki pelot kaikkoaa. Mutta taman tarinan ma haluan pitaa itsellani, silla se on katoavaisuudessaan niin herkka.

Sen sijaan shampanja ja kohtaamiset varittavat tatakin viikkoa. Olen taalla Montpellierissa tavannut todella mielenkiintoisia tyyppeja. Tutkijoita eri elamanvaiheissa ja eri taustoista. Kaikilla kortensa kannettavana kekoon, jota kokoan. Se laajenee hurjaa vauhtia, ja nyt kun olen loytanyt vihdoin tyon ilon ja merkityksen, voisin jatkaa sita hullun pitkalle.

Nama kaikki reilun viikon aikana tapahtuneet asiat ja mielessani pyorineet ajatukset ovat laittaneet aivoni ihan uudelle vaihteelle. Olen loytanyt itsevarmuuteni ja tyon ilon, niin kuin tuli jo sanottua, mutta samalla avannut silmat ja korvat taman maailman mahdollisuuksille. En enaa pelkastaan moiti hoperoita tutkijoita, vaikka heidan vaihtoehtoiskustannuslaskelmansa liitelevat joskus aika kaukana kaytannon todellisuudesta. Imen ajatuksia ja kokemuksia tapaamiltani tyypeilta. Ja siina samalla naen lukemattomia mahdollisuuksia ymparillani, joihin voisin paattavaisesti tarttua.

Onhan se vahan hurja tilanne, kun ei enaa tieda, kuka on, mita haluaa ja mihin on menossa. Mutta just nyt mua ei hirvita. Olen ymmartanyt, etta voin saada seka punaisen tuvan Peralasta etta suurempia haasteita jossain kaukana. Suuri ymmarryksen hetki.

Ai niin, tama Montpellier on ihan mieleton kaupunki. Aurinko paistaa mielettoman kirkkaasti ja paivat ovat lampimia kuin Suomen toukokuussa (tosin iltaisin viluttaa senkin edesta). Siina valissa, kun juoksin kampukselta toiselle, nautiskelin lounasta aurinkoisella terassilla keskella historiallista keskustaa. Ma en enaa yhtaan valita mun tyosta. Ei ihan hirveasti harmittaisi, jos loytaisin jostain 7500 € vuoden jatkokoulutusta varten monitieteisella teemalla environmental management in tropical forest areas opiskelupaikkana Nancy, Montpellier, Ranskan Guyana ja mita viela. Hupsista!

Liberté...

...on naiden paivien teema.
Kerron myohemmin lisaa,
kunhan paasen pois tasta lentamisen ja
juoksemisen kierteesta vihdoin nukkumaan.

Suuria puheita ja pientä ruokaa

La vie est en speed, eli elän speedissä. Meidän toimisto ja pari muuta on järjestänyt kansainvälisen seminaarin aiheesta "International regimes, public policies and avoided deforestation in the South". Eli korkealla mennään. Mä oon todella positiivisesti yllättynyt tapahtumien kulusta. Järjestäjien kesken vallitsee hyvä henki, ja mä bondaan mun kolleegojen kanssa. Olen tavannut mielenkiintoisia etenkin nuoria tutkijoita vähän eri puolilta maailmaa ja eri koulukunnista. Senioritutkijat, joita olen jututtanut, ovat olleet mukavia ja kannustavia. Osallistun keskusteluihin vaikka Panaman metsistä tai Venäjän laittomista hakkuista.

Esitysten ja keskustelujen taso on ollut kovin vaihteleva. Ei voi olettaakaan, että metsäteollisuuden edustajat olisivat samaa mieltä Greenpeacen kanssa, joten sessioiden välillä käydään mielenkiintoisia keskusteluja ja tupakkatauolla parvekkeella tutkijat vihdoin sanovat, mitä itse ovat oikeasti mieltä.

Tilaisuus on suonut minulle voimaantumisen tunteen. Näin on etenkin kielitaidon suhteen. Olen osallistujista yksi harvoista, joka ei turvaudu simultaanitulkkaukseen englannin ja ranskan välillä, ottaen vielä huomioon, ettei kumpikaan ole äidinkieleni. Tässä suhteessa peittoan pomot ja proffat.

Samalla saan tilaisuuden tehdä sosiologista tai käyttäytymistieteellistä tutkimusta seuratessani ihmisten puhe- ja toimintatapoja. Tai tutustua ruokakulttuuriin. Lounaaksi satapäiselle sakille tarjottiin sormiruokaa! Tyyliin tikkuun seivästettyä mozzarellaa, tomaattia, tapenadea ja leipäsiivu, tai shushia tai kauniisti rypytettyä kinkkua etc. Ja jälkiruuaksi miniatyyri crème bruléetä tai mini-macaroneja, ah! Päivälliseksi nautin cocktail-pöydästä shampanjaa. Ja nojailin parvekkeen kaiteeseen erään vastikään Tansaniassa mehiläisiä tutkineen vapaan tutkijan kanssa.

Osallistujien joukossa vallitsi mielestäni selkeä sukupolvien välinen kuilu. Vanhimmat metsätutkijat ovat kolonialistiselta ajalta vanhakantaisine ajatuksineen. Mutta näinkin hierarkisessa yhteiskunnassa uuden sukupolven ajatukset uhkaavat jäädä marginaaliin, toistaiseksi. Ja uusi sukupolvi on edelleen varttumassa. Aloitimme seminaarin eilen erään lukion auditoriossa, ja valmisteluja tehdessäni pari nuorta poikaa tuli kysymään, mitä teemme. Rohkeampi kommentoi, että on se vaan niin tärkeää, sillä muutoin ei kohta ole puita enää lainkaan.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Okei, kenenkään ei pitäis viettää kymmentä tuntia työpaikalla. Eikä sen jälkeen kahta tuntia työmatkalla. Siinä ajassa köröttelis keveästi Perälästä Helsinkiin. No, mä kuitenkin jäin iltakokoukseen, jonka jälkeen hyppäsin bussiin ihan liian myöhään. Kaikki kadut olivat aivan tukossa, ja istuttuani yli puoli tuntia kahden kilometrin matkalla, ajattelin käveleväni nopeammin. Siitä Eiffel-tornin alta, joo. Eikä satanut kuin vähän. Ylitin katuja puikkelehtien autojen välistä ja meinasin päästä hengestäni moottoripyöräpoliisiin kaahatessa jalkakäytävällä, näytti vielä keskisormea mokoma. Kodittomat nukkuivat paikoillaan sillan alla. Hullunkurisin näky oli kaiken keskellä reippailevat lenkkeilijät. Mä en tiedä, mikä on pakokaasuissa hölkkäämisen nettovaikutus terveydelle.

Mut en valita, metrossakin hymyilen kyljessä matkustaville. Mikäs siinä, jos kuulokkeissa soi blues eikä ole töitä kummempaa kiirettä. En voi ymmärtää, eikö ihmisillä ole parempaa tekemistä kuin osoittaa mieltä lakkoa vastaan. Sananvapaus ja yhteiskunnallinen aktivismi tosiaan. Suomessa vältyttiin sairaanhoitajien lakolta; liikenneruuhkissa istuessaan kukaan harvemmin heittää henkeään.

Lakkoilu uhkaa vesittää myös huomenna alkavan seminaarin. Jos osa puhujistakin pelkää lähteä liikkeelle, kuinka moni osallistujista jättää tulematta. No, tällä kertaa olen itse ainakin motivoitunut, vaikka päivistä tuleekin pitkiä ja seikkailen järjestäjän ja kuulijan roolien välillä. Wish me luck!

Lisää selviytymistarinoita

Ok, mä pääsin töihin. Aamulla kuitenkin liikennöi muutama vaunu. Mutta iltapäivän tiedotteiden mukaan mun linjalla ei ollut liikennettä lainkaan. Vaan ei siinä mitään, tulipahan tehtyä kunnon kaupunkikierros. Ensin harhailin Riemukaarelle, jonka metroaseman laitureilla oli väkeä kuin pipoa, eikä mitään toivoa päästä mihinkään mahdollisesti liikennöivään kyytiin. Suunnitelma C, jalkapeli. Kävelin ensin Riemukaarelta Trocaderolle, siitä Seinen yli Eiffel-tornia kohti. Ohitin tuon pimeässä vilkkuvan jättiläisfalloksen, jonka kärjestä hehkuva spottivalo valvoo kaupunkia Isoveljen tavoin. Mietin, miten ihmeessä kaikki nämä turistit kulkevat ympäri kaupunkia lakon aikana.

Ylitin matkalla kuusi- ja kahdeksankaistaisia katuja. Liikennevalot eivät aina toimineet, ja lakon aikana ihmisten pinna on tavallistakin kireämpänä ja kaasujalka herkässä. Iltakävelyäni hieman sumensi se, että miljoonakaupungin miljoona autoa olivat levittäytyneet ympärilleni, ruuhkat olivat katkeamattomia ja ilma viileää, muttei puhdasta.

Sivuutin tornin takana sen ison vihreän aukion ja ne pompöösit rakennukset (Ecole militaire?). Ruuhkassa vierelläni körötteli bussi, jonka kyydissä etenin vähän matkaa lepuuttaen jalkojani. Takapenkillä istui nainen kahden alle kouluikäisen lapsen kanssa. Pojat nukkuivat äitiään vasten; matka kaupungin halki mahtoi kestää ikuisuuden. Tulipa kuljettua Montparnassen tornin juurelta, josta jatkoin matkaa jalan. Tabacissa poiketessani päivittelimme rouvien kanssa yhdessä liikenteen määrää ja työmatkojen kestoa. Kansaa yhdistävä tekijä.

Pari tuntia seikkailtuani pääsin vihdoin kotiin. Ihan mukavaa reippailua, mutta taidan silti jäädä huomenna kotiin... Uusi tuleva kämppikseni oli kyläilemässä, Ida kun lähtee jenkkeihin kuukauden päästä. Tämä uusi kämppis, Clémence, vaikuttaa ihan perusmukavalta. Ei tosin Idan temperamenttia tai Annukan rauhallista elämänasennetta. Herkuttelin hernekeitolla ja Idan tarjoamilla juustoilla. Tuolla se laulaa keittiössä joululauluja, mahdottoman kaunis ääni.

Kaupallisia tiedotteita

"Osta kannettava tietokone, saat kaupanpaalle lentoliput!"
Acer

"Vahemman hiilidioksidia, enemman rakkautta"
Kierratyspaperista valmistettu vessapaperi

"The superior shoes for the superior sex"
Kenkamainos

Hei, ma paasin toihin lakosta huolimatta! Kaikki on mahdollista.

Arvoitus - casse-tête eli päänhajottaja

Mietittiin viikonloppuna vastausta arvoitukseen, miten saada vaarallisen joen yli susi, lammas, kaali ja sairaanhoitaja veneella, johon mahtuu vain kaksi kerrallaan.

Vaihtoehto A. Pariisilainen tyyli: Valitellaan teknisia ongelmia ja tungetaan kaikki yhdella kertaa pieneen paattiin. Viimehetkella heitetaan mukaan viela luokallinen ala-asteen oppilaita seka hysteerinen opettaja ja tuupataan vene vesille.

Vaihtoehto B. Radikaali tyyli: Raivostuneet opiskelijat valtaavat laiturin, joten kukaan ei paase veneeseen. Siirry kohtaan C.

Vaihtoehto C. Ranskalainen tyyli suomalaisin savyin: Vene valittaa rankkoja työoloja, silla se on allerginen lampaalle ja vesi on kylmaa. Vene haluaa jaada elakkeelle 50-vuotiaana ja paattaa ruveta lakkoon. Sairaanhoitaja pakotetaan lailla lahtemaan toihin, joten han heittaytyy virran vietavaksi. Susi jaa etatoihin, joten lammas panikoi ja syo hataansa kaalin, joka ei ole paassyt kaalikouluun, silla kaaliopettajat ovat lakossa. Mutta ei hataa, presidentti Sarkozy saapuu yksityiskoneellaan pelastamaan pulaan jaaneen lampaan salamavalojen valkkyessa. Eika huolta, tama ei maksa mitaan, silla yhteiseen hyvaan tahtaava yhteiskunnallinen toiminta on "ilmaista".

Jeanin maja

Seitsemänsataa kilometriä Pariisista etelään, kuusi kilometriä Sarilta pyörällä alamäkeä, alas laaksoon pomppuista tietä. Mutkan takaa kaartaessani ensimmäinen näky: pikkuinen punainen hytitön Massey Ferguson, jota ajaa pikkuinen pyylevä isäntä. Perässä keikkuu pikkuinen peräkärry, joka on lastattu täyteen olkipaaleja. Montusta pompatessaan kärry heilahtaa ja kippaa lastinsa kumoon. Mukana puskaan lentävät kyydissä olleet matkustajat. Kaikki selvisivät vahingoitta ja siirtyvät tutkimaan tilannetta. Siirrän pyörän tien sivuun ja tarjoudun avuksi. Nämä paalijutut minä tunnen. Ei poskisuudelmia, ei muodollisuuksia, La Meriguen talkoot ovat alkaneet.
Tapahtumapaikkana siis on La Mergiquen yhteisökylä, jonne tavoitteena on rakentaa Jeanille maja. Kylässä asuu toistaiseksi kolme miekkosta. Periaatteena on käyttää mahdollisimman paljon luonnonmateriaaleja ja mahdollisimman vähän koneita. Moottorisaha ja volkkari käyvät jätekasviöljyllä. Talon perusrakenteina toimivat ympäristöstä kaadetut männynrungot sekä raunioilta kerätyt kivet. Seinät kasataan niistä kuuluisista olkipaaleista, joiden päälle tehdään rappaus paikallisesta punaisesta maasta sekä laastista. Majasta tulee oikeastaan ihan oikea talo; lähiseuduilla vastaavat ovat kestäneet toistasataa vuotta.Talkoisiin osallistui parisenkymmentä henkilöä kymmenkunta kerrallaan. Entuudestaan tuntemattomien ihmisten keskellä koin olevani vapaa, sillä kukaan ei vaatinut minulta mitään. Silti tartuin mieluusti mihinkin työkaluun osasin. Viikonloppuna opin ainakin paljon uusia sanoja, erinäisiä työkaluja ranskaksi. Pyörin mielelläni myös keittiössä - raunioiden keskellä ainoassa ehjässä kivimökissä - laittamassa kurpitsaa ja hirssiä ja tofua. Yhteiset ateriat ulkoilmassa luomuruuasta olivat todellista gourmeeta viinillä maustettuna.Illat ovat jo viileitä, ja kymmenpäinen talkooporukka ahtautui pimeän tullen pikkuiseen keittiöön. Lauantai-illan talkoojuhlissa valmistettiin serkku-Rolandin ampumaa villisikaa. Kääröt kypsennettiin viime kesänä raunioille rakennetussa leivinuunissa, jonka ääressä oli niin kovin rauhoittavaa katsella liekkejä ja pilvettömän taivaan tähtiä ja kuunnella lihan tirinää uunissa. Roland leikkeli kypsyneestä paistista paloja mestarin ottein veitsen heiluessa. Ympärillä soi kitaran rämpytys ja jutustelua ja naurua väritti pinot ja konjakki.La Meriguessa tapasin värikästä porukkaa: pari mehiläishoitajaa (kyllä riitti juttua), entisen kirjanpitäjän mutta nykyisen puutarhurin, kahden lapsen isän, käsityöläisen, arkkitehtiperheen... Silti tärkeää ei ollut, mitä kukakin edustaa, vaan yhdessä tekeminen. Illan pimeässä uunin liekkien äärissä pohdimme Jeanin kanssa, miten hyvä feng shui taloon tuleekaan, kun sen rakentamiseen on osallistunut niin suuri joukko ihmisiä yhteishengessä omasta halustaan.Tietysti suurin tekeminen rakentamisessa oli erinäköinen suunnittelu, piirtely, mallintelu ja mittailu. Kovin ranskalaisittain talon perustaa ympäröi usein joukko seisoskelevia työmiehiä pohtimassa seuraavaa liikettä ja sanomassa kukin mielipiteensä. Eivät talkoot tehokkuudellaan Mantereen mäen töitä peitonneet, mutta tunnelmalla korvattiin tämä puute. Toivottavasti Jeanin ei silti tarvitse viettää joulua teltassa...Vietettyäni pitkään aikaa kaupungissa, nautin suuresti olostani vapaassa tilassa, jossa sain toteuttaa jotain käytännöllistä. Sekoitella laastia (tuli niin lapsuuden kuraleikit mieleen), kuoria männynrunkoja, kaivaa kuoppia. Unohdin täysin kiinnekohtani arkeen ja hihkuin riemusta nauttien poikkeuksellisen aurinkoisesta säästä (pikniklounas auringonpaisteessa marraskuun 11.) tai puiden marjoista.

Hulinaa ja huilailua

Uhh, aikamoista hulinaa. Tanaan ei tule toista mitaan, vahan heikko olo. Pelkaan tulevani kipeaksi just kun olen lahdossa etelaan serkun luo. Viime paivina on ollut ihan poikkeuksellisen reipasta ja mukavaa, silla Maria ja Jenni tosiaan ovat kylassa. Olemme syoneet hyvin ja kayneet kirppareilla, kuunnelleet livejazzia ja tavanneet amerikkalaisen basistin. Sellaisen kunnon basistin, kontrabasso ja mustat lasit. Sunnuntai-iltapaivana lounaskahvilla meita jututti ranskanvenezuelalainen vanha herra. Vastaavia poikkeuksellisia tapaamisia mina arvostan; mies kertoi meille Caracasin suomalaisista 1950-luvulla, Hugo Chavezin politiikasta, arkkitehtuurista ja taiteesta (ukko oli siis taiteilija-arkkitehti), Yhdysvaltain voimapolitiikasta seka siita, kuinka rankkaa on olla nainen tyhmien miesten keskella. Harvinaislaatuinen tapaus, todella.

Toissa riittaa tekemista, mutta kaikki etenee edelleenkin liian hitaasti minun makuuni. Ensi tiistaina raideliikenne uhkaa taas lakolla, joten kaikki tyomatkat on peruttu. Siita viikon paasta puolet julkisesta sektorista aikoo myos lakkoilla, mukaan lukien rautatielaiset, joten taalla istua jokotan seuraavat pari viikkoa.

Mutta ei se mitaan, jos TYOmatkat lykkaantyvat. Nimittain Nancyn ja Montpellierin reissujen lisaksi varasin juuri junaliput Lontooseen itsenaisyyspaivaksi. Perjantaina voin kuljeskella kaupungilla ja sitten viettaa viikonlopun ystavani Alicen kanssa, joka jo suunnittelee bileita paani menoksi. Ystavani Fabien on myos kutsunut minut mokkeilemaan uuteen asuinpaikkaansa Limoges'iin, joten menoja riittaa.

Heh, Pariisin runsaan reilunkaupan tarjonnan innoittamana loysin kahden kuukauden etsinnan jalkeen taydelliset housut. Nailla sopii kulkea kaupungilla ja metsassa seka tanssia. Luomupuuvillaa ja -hamppua.


Ei mutta, vakavista aiheista, Ranskan radion ykkosuutinen tanaan oli Jokelan eiliset tapahtumat. Ilmeisesti surma kosketti koko Euroopan mittakaavassa. Ehka nain ihmiset samaistuvat miettien, etta vastaava voisi sattua omalle kohdalle.

Hei kukkuu!

Ystavat hyvat, en mitenkaan kykene paivittamaan blogia pariin paivaan, koska A. Jenni ja Maria on kaupungissa, joten keskityn pitamaan hauskaa kanssaan sen sijaan etta kirjoittaisin asiasta ja B. mun tietokone on huollossa. Mutta FYI meilla on kivaa ja viikonlopuksi lahden serkun luo etelaan katsomaan loytyyko metsista sienia ja karvaisia porropaita.