Lisää selviytymistarinoita

Ok, mä pääsin töihin. Aamulla kuitenkin liikennöi muutama vaunu. Mutta iltapäivän tiedotteiden mukaan mun linjalla ei ollut liikennettä lainkaan. Vaan ei siinä mitään, tulipahan tehtyä kunnon kaupunkikierros. Ensin harhailin Riemukaarelle, jonka metroaseman laitureilla oli väkeä kuin pipoa, eikä mitään toivoa päästä mihinkään mahdollisesti liikennöivään kyytiin. Suunnitelma C, jalkapeli. Kävelin ensin Riemukaarelta Trocaderolle, siitä Seinen yli Eiffel-tornia kohti. Ohitin tuon pimeässä vilkkuvan jättiläisfalloksen, jonka kärjestä hehkuva spottivalo valvoo kaupunkia Isoveljen tavoin. Mietin, miten ihmeessä kaikki nämä turistit kulkevat ympäri kaupunkia lakon aikana.

Ylitin matkalla kuusi- ja kahdeksankaistaisia katuja. Liikennevalot eivät aina toimineet, ja lakon aikana ihmisten pinna on tavallistakin kireämpänä ja kaasujalka herkässä. Iltakävelyäni hieman sumensi se, että miljoonakaupungin miljoona autoa olivat levittäytyneet ympärilleni, ruuhkat olivat katkeamattomia ja ilma viileää, muttei puhdasta.

Sivuutin tornin takana sen ison vihreän aukion ja ne pompöösit rakennukset (Ecole militaire?). Ruuhkassa vierelläni körötteli bussi, jonka kyydissä etenin vähän matkaa lepuuttaen jalkojani. Takapenkillä istui nainen kahden alle kouluikäisen lapsen kanssa. Pojat nukkuivat äitiään vasten; matka kaupungin halki mahtoi kestää ikuisuuden. Tulipa kuljettua Montparnassen tornin juurelta, josta jatkoin matkaa jalan. Tabacissa poiketessani päivittelimme rouvien kanssa yhdessä liikenteen määrää ja työmatkojen kestoa. Kansaa yhdistävä tekijä.

Pari tuntia seikkailtuani pääsin vihdoin kotiin. Ihan mukavaa reippailua, mutta taidan silti jäädä huomenna kotiin... Uusi tuleva kämppikseni oli kyläilemässä, Ida kun lähtee jenkkeihin kuukauden päästä. Tämä uusi kämppis, Clémence, vaikuttaa ihan perusmukavalta. Ei tosin Idan temperamenttia tai Annukan rauhallista elämänasennetta. Herkuttelin hernekeitolla ja Idan tarjoamilla juustoilla. Tuolla se laulaa keittiössä joululauluja, mahdottoman kaunis ääni.