Jeanin maja
Seitsemänsataa kilometriä Pariisista etelään, kuusi kilometriä Sarilta pyörällä alamäkeä, alas laaksoon pomppuista tietä. Mutkan takaa kaartaessani ensimmäinen näky: pikkuinen punainen hytitön Massey Ferguson, jota ajaa pikkuinen pyylevä isäntä. Perässä keikkuu pikkuinen peräkärry, joka on lastattu täyteen olkipaaleja. Montusta pompatessaan kärry heilahtaa ja kippaa lastinsa kumoon. Mukana puskaan lentävät kyydissä olleet matkustajat. Kaikki selvisivät vahingoitta ja siirtyvät tutkimaan tilannetta. Siirrän pyörän tien sivuun ja tarjoudun avuksi. Nämä paalijutut minä tunnen. Ei poskisuudelmia, ei muodollisuuksia, La Meriguen talkoot ovat alkaneet.
Tapahtumapaikkana siis on La Mergiquen yhteisökylä, jonne tavoitteena on rakentaa Jeanille maja. Kylässä asuu toistaiseksi kolme miekkosta. Periaatteena on käyttää mahdollisimman paljon luonnonmateriaaleja ja mahdollisimman vähän koneita. Moottorisaha ja volkkari käyvät jätekasviöljyllä. Talon perusrakenteina toimivat ympäristöstä kaadetut männynrungot sekä raunioilta kerätyt kivet. Seinät kasataan niistä kuuluisista olkipaaleista, joiden päälle tehdään rappaus paikallisesta punaisesta maasta sekä laastista. Majasta tulee oikeastaan ihan oikea talo; lähiseuduilla vastaavat ovat kestäneet toistasataa vuotta.
Talkoisiin osallistui parisenkymmentä henkilöä kymmenkunta kerrallaan. Entuudestaan tuntemattomien ihmisten keskellä koin olevani vapaa, sillä kukaan ei vaatinut minulta mitään. Silti tartuin mieluusti mihinkin työkaluun osasin. Viikonloppuna opin ainakin paljon uusia sanoja, erinäisiä työkaluja ranskaksi. Pyörin mielelläni myös keittiössä - raunioiden keskellä ainoassa ehjässä kivimökissä - laittamassa kurpitsaa ja hirssiä ja tofua. Yhteiset ateriat ulkoilmassa luomuruuasta olivat todellista gourmeeta viinillä maustettuna.
Illat ovat jo viileitä, ja kymmenpäinen talkooporukka ahtautui pimeän tullen pikkuiseen keittiöön. Lauantai-illan talkoojuhlissa valmistettiin serkku-Rolandin ampumaa villisikaa. Kääröt kypsennettiin viime kesänä raunioille rakennetussa leivinuunissa, jonka ääressä oli niin kovin rauhoittavaa katsella liekkejä ja pilvettömän taivaan tähtiä ja kuunnella lihan tirinää uunissa. Roland leikkeli kypsyneestä paistista paloja mestarin ottein veitsen heiluessa. Ympärillä soi kitaran rämpytys ja jutustelua ja naurua väritti pinot ja konjakki.
La Meriguessa tapasin värikästä porukkaa: pari mehiläishoitajaa (kyllä riitti juttua), entisen kirjanpitäjän mutta nykyisen puutarhurin, kahden lapsen isän, käsityöläisen, arkkitehtiperheen... Silti tärkeää ei ollut, mitä kukakin edustaa, vaan yhdessä tekeminen. Illan pimeässä uunin liekkien äärissä pohdimme Jeanin kanssa, miten hyvä feng shui taloon tuleekaan, kun sen rakentamiseen on osallistunut niin suuri joukko ihmisiä yhteishengessä omasta halustaan.
Tietysti suurin tekeminen rakentamisessa oli erinäköinen suunnittelu, piirtely, mallintelu ja mittailu. Kovin ranskalaisittain talon perustaa ympäröi usein joukko seisoskelevia työmiehiä pohtimassa seuraavaa liikettä ja sanomassa kukin mielipiteensä. Eivät talkoot tehokkuudellaan Mantereen mäen töitä peitonneet, mutta tunnelmalla korvattiin tämä puute. Toivottavasti Jeanin ei silti tarvitse viettää joulua teltassa...
Vietettyäni pitkään aikaa kaupungissa, nautin suuresti olostani vapaassa tilassa, jossa sain toteuttaa jotain käytännöllistä. Sekoitella laastia (tuli niin lapsuuden kuraleikit mieleen), kuoria männynrunkoja, kaivaa kuoppia. Unohdin täysin kiinnekohtani arkeen ja hihkuin riemusta nauttien poikkeuksellisen aurinkoisesta säästä (pikniklounas auringonpaisteessa marraskuun 11.) tai puiden marjoista. 
Seitsemänsataa kilometriä Pariisista etelään, kuusi kilometriä Sarilta pyörällä alamäkeä, alas laaksoon pomppuista tietä. Mutkan takaa kaartaessani ensimmäinen näky: pikkuinen punainen hytitön Massey Ferguson, jota ajaa pikkuinen pyylevä isäntä. Perässä keikkuu pikkuinen peräkärry, joka on lastattu täyteen olkipaaleja. Montusta pompatessaan kärry heilahtaa ja kippaa lastinsa kumoon. Mukana puskaan lentävät kyydissä olleet matkustajat. Kaikki selvisivät vahingoitta ja siirtyvät tutkimaan tilannetta. Siirrän pyörän tien sivuun ja tarjoudun avuksi. Nämä paalijutut minä tunnen. Ei poskisuudelmia, ei muodollisuuksia, La Meriguen talkoot ovat alkaneet.
Tapahtumapaikkana siis on La Mergiquen yhteisökylä, jonne tavoitteena on rakentaa Jeanille maja. Kylässä asuu toistaiseksi kolme miekkosta. Periaatteena on käyttää mahdollisimman paljon luonnonmateriaaleja ja mahdollisimman vähän koneita. Moottorisaha ja volkkari käyvät jätekasviöljyllä. Talon perusrakenteina toimivat ympäristöstä kaadetut männynrungot sekä raunioilta kerätyt kivet. Seinät kasataan niistä kuuluisista olkipaaleista, joiden päälle tehdään rappaus paikallisesta punaisesta maasta sekä laastista. Majasta tulee oikeastaan ihan oikea talo; lähiseuduilla vastaavat ovat kestäneet toistasataa vuotta.
Talkoisiin osallistui parisenkymmentä henkilöä kymmenkunta kerrallaan. Entuudestaan tuntemattomien ihmisten keskellä koin olevani vapaa, sillä kukaan ei vaatinut minulta mitään. Silti tartuin mieluusti mihinkin työkaluun osasin. Viikonloppuna opin ainakin paljon uusia sanoja, erinäisiä työkaluja ranskaksi. Pyörin mielelläni myös keittiössä - raunioiden keskellä ainoassa ehjässä kivimökissä - laittamassa kurpitsaa ja hirssiä ja tofua. Yhteiset ateriat ulkoilmassa luomuruuasta olivat todellista gourmeeta viinillä maustettuna.
Illat ovat jo viileitä, ja kymmenpäinen talkooporukka ahtautui pimeän tullen pikkuiseen keittiöön. Lauantai-illan talkoojuhlissa valmistettiin serkku-Rolandin ampumaa villisikaa. Kääröt kypsennettiin viime kesänä raunioille rakennetussa leivinuunissa, jonka ääressä oli niin kovin rauhoittavaa katsella liekkejä ja pilvettömän taivaan tähtiä ja kuunnella lihan tirinää uunissa. Roland leikkeli kypsyneestä paistista paloja mestarin ottein veitsen heiluessa. Ympärillä soi kitaran rämpytys ja jutustelua ja naurua väritti pinot ja konjakki.
La Meriguessa tapasin värikästä porukkaa: pari mehiläishoitajaa (kyllä riitti juttua), entisen kirjanpitäjän mutta nykyisen puutarhurin, kahden lapsen isän, käsityöläisen, arkkitehtiperheen... Silti tärkeää ei ollut, mitä kukakin edustaa, vaan yhdessä tekeminen. Illan pimeässä uunin liekkien äärissä pohdimme Jeanin kanssa, miten hyvä feng shui taloon tuleekaan, kun sen rakentamiseen on osallistunut niin suuri joukko ihmisiä yhteishengessä omasta halustaan.
Tietysti suurin tekeminen rakentamisessa oli erinäköinen suunnittelu, piirtely, mallintelu ja mittailu. Kovin ranskalaisittain talon perustaa ympäröi usein joukko seisoskelevia työmiehiä pohtimassa seuraavaa liikettä ja sanomassa kukin mielipiteensä. Eivät talkoot tehokkuudellaan Mantereen mäen töitä peitonneet, mutta tunnelmalla korvattiin tämä puute. Toivottavasti Jeanin ei silti tarvitse viettää joulua teltassa...
Vietettyäni pitkään aikaa kaupungissa, nautin suuresti olostani vapaassa tilassa, jossa sain toteuttaa jotain käytännöllistä. Sekoitella laastia (tuli niin lapsuuden kuraleikit mieleen), kuoria männynrunkoja, kaivaa kuoppia. Unohdin täysin kiinnekohtani arkeen ja hihkuin riemusta nauttien poikkeuksellisen aurinkoisesta säästä (pikniklounas auringonpaisteessa marraskuun 11.) tai puiden marjoista. 
1 comment:
Niin, eihän se ihme ole, jos tuollaisen viikonlopun jälkeen tekee mieli valita toisin. -Niina
Post a Comment