Menopaluu

"Birds flying high you know how I feel
Sun in the sky you know how I feel
Breeze driftin' on by you know how I feel

It's a new dawn
It's a new day
It's a new life
For me
And I'm feeling good

Fish in the sea you know how I feel
River running free you know how I feel
Blossom on the tree you know how I feel

And this old world is a new world
And a bold world
For me

Stars when you shine you know how I feel
Scent of the pine you know how I feel
Oh freedom is mine
And I know how I feel"

-Nina Simone


Olenhan ma ehtinyt. Kayda hienossa ravintolassa, bilettaa toiden jalkeen pukumiesten kanssa, kavella yolla Louvren palatsin halki, tanssia fuga fugaa, hengittaa pilaantunutta sisailmaa, haistella pakokaasuja Riemukaarella, katsella kaupungin yli aamuruskossa, lentaa Loire-joen ylla, syoda arbuuseja ja viikunoita, keitella ayerveda-hirssia, juoda kaakaota vanhan tutkijasedan kanssa Châtelet'lla ja shampanjaa ihanan miehen kanssa Eiffel-tornin kupeessa, kahlata jaisessa koskessa, rakastua...

Valtavien ristiriitojen revittya minua joka suuntaan ei oikeastaan ollut enaa mitaan paatettavaa. Tama tyo tekee minusta sairaan, tama koko elama. Edes jarki ei voi pistaa hanttiin, kun keho ja tunteet tietavat, mihin menna. Kurkatkaapa vaikka vanhaa kirjoitustani viime syksylta mummoelamasta. No, perhe, koti, missio, rakkaus. Ajattelin ihan ensin opetella hengittamaan uudestaan. Sitten tarttua vasaraan ja kirveeseen ja kuokkaan ja kauhaan ja opetella elamaan hetkessa. Paljon on tehtavaa ja koettavaa.

Viikonloppu la Mériguessa vahvisti uskoani, itseluottamusta, joka ei loppujen lopuksi ole niin mahtava, kuin voin antaa ymmartaa. Vaatii kuitenkin paljon heittaytya, mutta en ole yksin. Liityn la Mériguen poikien joukkoon, Jean-Mauricen, Antoinen ja ennen kaikkea Jeanin. Lumikki ja kolme kaapiota (ei ne niin pienia ole!), muumilaakso, Kontu ja hobbitit, metaforilla on hauska leikkia.

Suomen-visiitti jaa siis toistaiseksi valiin. Tulen sitten ajan kanssa, jahka tuntuu silta. Paketoin toita pulkkaan, ja pian siirryn etelaan paivettymaan raikkaassa kevatilmassa (viikonloppuna aurinko porotti jo niin lampimasti, etta sain pienen auringonpistoksen). Samalla paasen vihdoin eroon naista sateilevista laitteista ja riippuvuutta aiheuttavista sovelluksista. Minut saa parhaiten kiinni puhelimitse tai sitten osoitteesta La Mérigue, 07230 Peyzac, France. Kylaan saa tulla, mutta kannattaa ottaa teltta mukaan, jollei riippumatto riita (kiitos Joonas). Riippumaton...

Pyoralla paastaan

Tosiaan, ailahtelevainen on mieli. En ma kylla yhtaan ymmarra, mista ma ikina valitan. Mun elamani on taydellista. Liimanhajuinen toimisto, ehka, mutta milla paikkaa! Saa seuraa taas mielialaani; aurinko alkoi paistaa helottaa ja taalla on kevaisen lamminta. Livahdin toimistosta lounastamaan Trocaderon puistoon. Istuin suurten kastanjapuiden alla syomassa Iainin tuomaa sitruunapiirakkaa ja katselin Seinelle ja Eiffel-tornille. Ymparilla pyori turisteja kameroineen.


Mieli on taynna iloa muutenkin. Kun Muhammed ei paase vuorelle, tulee vuori Muhammedin luo. Tama Muhammed istui eilen la Mériguen ekokylan koko poppoon kanssa Jean-Mauricen entisen asunnon itamaisessa tunnelmassa. Koko koori saapui viikonlopuksi Jean-Mota ja tavaroitaan noutamaan, ja loimme heti tunnelmallisen kuplan, jossa olo oli kuin la Mériguessa ikaan. Pitkaksi venyneen aamiaisen jalkeen valuin tyopaikalle tavattoman myohaan. Ei se mitaan; teen toita vaikka yksinaisena sunnuntai-iltana. Nyt mieli on taynna raikkautta.

Etuperin takaperin ympari ampari

Viisauksia. Mikaan ei ole niin varmaa, kuin etta kaikki muuttuu. Viime viestistani uhkunut itsevarmuus katoaa hetkittain ja polvet tutisevat. Olen niin ailahtelevainen, etta ajatuksiani on vaikea pukea sanoiksi.


Lisaa viisauksia. Mikaan elamassa ei ole sattumaa. En tahdo ilmoittautua fatalistiksi, en, mutta tarkemmin ajateltuna kaikella on syynsa.

Kausaliteettien kauneutta rikkomaan jarjestan elamaani tapahtumia, jotka vakisinkin muuttavat polun suuntaa, jota saappaani tallaavat. Mitenkaan vahaisimpia naista eivat ole retkeni Ardèchiin, Brèsiin serkun luo la Mériguen eko-onnelaan. Tahan onnela-Pariisi- menopaluu-dualismiin liittyy jarkeani jarisyttava skorpionimaisen mieleni kaksijakoisuus. Jakomielitautinen, silta oloni joskus tuntuu.


Talla kertaa retkeni oli huipuista huipuin. Mitaan ei puuttunut siita kuplasta, johon laskeuduin. Aurinko paistoi sateisten viikkojen jalkeen lammittaen ilman kesaisen lampimaksi. Matkalla laaksoon naapurin rouva johdatteli metsaan vuohi- ja lammaskatrastaan. Taivaalta romahtanut vesi oli tehnyt polusta entistakin hankalakulkuisemman ja tayttanyt painaumat vedella lammikoiksi. Ilma oli kostean lamminta, puroissa solisi vesi. En voinut olla vertaamatta tunnelmaa Ranomafanan sademetsamaisemiin.

Ja ne maisemat. Polveilevia kukkuloita, joita peittavat aukotta metsat. Suomessa kilometrien paahan ulottuvasta maastosta erottuisivat tehometsatalouden hakkaamat raiskiot. Aamuisin alavimmat laaksot tayttyvat paksulla sumulla, joka nayttaa kuin kermavaahdolta. Tahan paikkaan itseni istutin, maistelin aamiaiset lounaat kevaan tuoksussa. Vaelsin ylos-alas makia Jeanin kanssa ylittaen kosket matalimmasta kohtaa paljain jaloin kahlaten. Katselimme majanpaikkaa joen varrella, jossa kesahelteella yot olisivat mukavan viileita. Illalla oloa lammittivat kynttilat ja tuli kaminassa. Kuu paistoi niin kirkkaasti, etta keinovalo oli tarpeeton. Vessareissulla kuuntelin kauriin etenemista pensaikossa.

Olemustani pehmensi puitteiden lisaksi Jeanin seura. Kommunikaatio ja ymmarrys - taisimme molemmat oppia aika paljon viikonlopun aikana. Ihailen tuota ihmista, joka on toteuttanut unelmansa ja elaa sita joka paiva, toisin kuin niin monet muut, jotka persoonattoman kolmannen persoonan ikeessa toimivat, niin kuin mysteerisesti oletetaan. Ja mina olen tervetullut osallistumaan tahan unelmaan.

Sari kutsui illalliselle. Kokkasimme yhdessa ja saunoimme. Keskustelimme Suomen ja Ranskan maailmasta ja ihmisista. Viiden kuukauden jalkeen alan jo ymmartaa tata kielta ja kulttuuria, loytaa niista puolia, jotka mielyttavat ja joita en kotonani Suomessa tapaa. Mutta viela on loputtomasti kysymyksia, joihin ajan mukaan oppisin ehka vastaamaan.

Noustessani lahtiessa ylos laaksosta valo ja kauneus haikaisivat niin, etten uskaltanut katsoa. Nain edessani maiseman lisaksi vaihtoehtoisten ulottuvuuksien loputtomuuden, ja siksi jalkani eivat juuri nyt ole kovin tukevasti maassa. Muistelin, kuinka ennen joulua suunnitelmani oli paastaa irti, menna alas laaksoon nikkaroimaan (siella on kohta kaynnissa KAKSI talonrakennus tyomaata) ja leikkimaan Lumikkia ja kolmea kaapiota. Palata sielta sitten hissuksiin kohti kotia ja katsoa, mita elamalla on sitten tarjota.

Nyt istun toimistossa. Tama on kovin pieni, tama uusi toimistomme. Pariisin saa seuraa mielialaani: toissa viikonloppuna, kun viimeksi kirjoitin, aurinko paistoi ja lennatti jalkojani eteenpain katuja pitkin. Nyt painostava harmaus tuntuu puskevan joka suunnalta: asfaltista, seinista, autoista, ihmisista, tietokoneen ruudusta. Kaikki on harmaata. Vastaremontoidussa byroossa haisee maali, mika kivistaa paata. Kukaan ei oikein ole hyvalla tuulella. Raportti tehtavana, kamalasti hommaa. Toimin kuin kone, mutta se tuntuu kropassa, jota myos kivistaa, vasyttaa. Pomo on nihkea, se puhuu vain hallinnosta ja budjeteista.

Sanalla sanoen kaikki on epavarmaa. Minulla on jaljella tasan kuukausi tata tyota (mikali saan kaiken valmiiksi ennen laskelmoimaani lomaa). Toistaalta en tule kuitenkaan putoamaan tyhjan paalle, joten ehka minun pitaisi vain antaa menna, tehda tosiaankin niita asioita, joista nautin, ja luottaa, etta jotain seuraa. Ikava tukeanne, ystavat, laheiset.

Eteenpäin omalla painollaan

Pahoittelen poissaoloa blogimielessä. Maailma vaan menee eteenpäin sellaista vauhtia, ettei aina välttämättä ehdi istahtaa alas ja problematisoida kaikkea netitse. Varsinkin silloin, kun on lomalla perheen ja ystävien luona. Koti tuntuu niin ihanalta, kun sinne palaa pitkän ajan jälkeen. Mutta lienee ihan hyvä merkki, etten osannut sinne oikein kaivata eikä lähtö tuntunut pahalta. Henkisesti elän edelleen kaksoiselämää kahdessa maassa yhtäaikaa, joten en koe olevani paitsi mistään. Tässä terveisiä Niinalta ja Matthiakselta, ei käy ihan matkailumainoksesta (sellaista voi pikemminkin kurkistaa sivuilta www.mantereentila.fi).
Toisekseen olen viettänyt viimeisen viikon Unnan ja Lassen kanssa, joiden kanssa ollaan hömpötelty ja huilailtu. Kummasti tähän pieneen huoneeseeni kolme pientä ihmistä mahtuu. Ajan kulua ja maantieteellistä etäisyyttä ei huomaa, kun Unnan kanssa säännöllisesti viiden kuukauden välein tapaamme :) Ystävyyttä.

Ennen joulua jaksoin vielä kiihkoilla tulevaisuudenvisioistani. Nyt kaikki stressi tuntuu hävinneen. Tai kai sellainen pieni kutina jossain on säilynyt, sillä jostain riittää adrenaliinia ja energiaa pistää työhön ja olla vielä reipas ja hyväntuulinen työpäivän jälkeenkin. Lisää hyviä merkkejä siis. Työni, jota alussa vedin kuin kivirekeä pitkin hampain sujuu nykyään hämmentävän helposti. Olen vapautunut ja rento, työhuone täyttyy naurusta. Seuraavat viikot ovat ehkä elämäni isoin testi, kun koetan ehtiä kasata raportin liitteineen ja järjestää kokouksen kaikkien tutkimusjohtajien ja ministeriöiden edustajien kanssa. Mutta askel kerrallaan, jokainen pieni saavutus ja inspiroiva tutkijatapaaminen antavat uskoa itseen ja suunnan, johon pyrkiä.

Ehkä tämä kaikki positiivinen kehitys on vaikuttanut siihen, että pomoni selvittää jo järjestelyjä palkkaamisekseni helmikuun jälkeen. Erikoista tässä prosessissa on se, ettei kukaan ole virallisesti ja suorasanaisesti lyönyt eteeni konkreettista tarjousta eikä näin ollen kukaan ole myöskään kysynyt lopullista suostumustani. Tiedon muruset kiertävät epäselvinä vihjailuina, virnuiluina ja supinana.

Käytännössä tarjolla on kaksi projektia, joihin osallistuisin niiden vetäjän, nykyisen ohjaajani kanssa. Ensimmäinen on ympäristöministeriön tilaama "expertise collective" teemalla metsäbiomassan hyödyntäminen bioenergiana ja tämän biodiversiteettivaikutukset. Loppuvuodesta tullee ajankohtaiseksi organisoida Euroopan laajuinen tutkimusverkosto, jonka tehtävänä on metsien jatkuva seuranta.

Mielenkiintoisia aiheita, projektikokemusta, yhteistyössä alan huippujen kanssa. Jos tämä nyt menee läpi, eikä ihmeitä tapahdu, en näe painavia syitä olla ottamatta tarjousta vastaan. Okei, paitsi ehkä ilmansaasteet ja kalliit vuokrat. Kaiken toisarvoisen CV:n kokoamisen lisäksi suurin motivaatio on se tunne, että olen omillani, itsenäinen. Jalkani - ja siipeni - kantavat. Olen samalla riippumaton, mutta toisaalta taustallani on rikkumaton tukiverkko. Suomessa on kotini ja rakkaimmat ihmiset, mutta miksi kiirehtiä paluuta, kun siellä odottaisi vain kokonaisen elämän uudelleen järjestäminen.

Olen löytänyt paikkani; se ei ole kovin laaja eikä vakaa, mutta sellainen kummoinen kuitenkin. Jos malttaisin pysyä hetken tässä ajassa ja tilassa, saisin mahdollisuuden luoda, kokea ja kohdata juttuja, joista olen toistaiseksi vasta haaveillut, ja etenkin niitä kaikkia asioita, joita en vielä osaa kuvitellakaan.

Soppa on valmis

Puhutaanko asioista niiden oikeilla nimillä? Mä olen hidas ja vähän tyhmä. Mulla kesti eiliseen ymmärtää vihjailut, joita ympäristöstäni satelee sen suhteen, mitä haluan tehdä elämälläni ensi helmikuun jälkeen. Olen ollut niin sisällä ajatuksessa itse, etten ole nähnyt ympärilleni. Ilmeisesti, ja aidosti hieman yllätyksekseni, työhöni ollaan jokseenkin tyytyväisiä, sillä eräs vihjeistä menee siten, että voisin ehdottaa omaa projektia nykyisen työni jatkoksi. Rahoitusta ilmeisesti on, ja voisin täten luoda itselleni työpaikan. Lisäksi toimistolla avautuu ensi vuoden puolella kolme työpaikkaa, jotka kaikki ovat mielenkiintoisia ja joita kaikkia voisin hakea. Etenkin sitä kv-prokkista, joka liittyy metsänhoitoon ja ilmastonmuutokseen.

Tarvitaan myös ainakin viisitoista tutkijaa sanomaan, kuinka tärkeänä he työtäni pitävät, jotta alan itsekin ymmärtää. Tajusin vasta juuri työni roolin isommassa kehikossa. Mulla on tilaisuus mm. vakuuttaa ministeriöiden väkeä jatkamaan tukea trooppisille hankkeille tai ehdottaa ihan uusia hankkeita omalla työpaikallani. Kukaan ei oikein hoida tällaisia asioita, joten päästetäänpä harjoittelija ääneen.

Lähes jokainen haastattelemistani tutkijoista on kysynyt lopuksi, mitä haluaisin tehdä harjoitteluni jälkeen. En ole osannut vastata. Yhtäkkiä olen avannut silmäni ja ajatukseni, ja näen mahdollisuuden, miten voisin toteuttaa sisäistä maailmanparantajaani, nähdä maailmaa jne. jne. Pomo tarjosi tukeaan, mikäli haluan jatkaa täällä väitöskirjan parissa. Tänään minulle soitti eräs mahtava amerikkalainen naistutkija, jonka tapasin Pierren seurassa, ja tämä ehdotti lennättävänsä minut Michiganiin kertomaan, mitä Ranskassa oikein tapahtuu tällä saralla. Lopuksi hän toivotti rohkeutta tulevaisuuttani koskeviin pohdintoihin ja lupasi olla apuna mahdollisten jatko-opintojen suunnittelussa.

Niin kauan kun mä vaan valitin, miten typerää tämä tutkimusmaailma on. Huomaamattani olen siinä todella syvällä. Näin kauan kesti tajuta omat mahdollisuuteni. Eikä se tietenkään tarkoita, että mikään niistä lopulta toteutuisi, mutta en mä voi näitä näin vain sivuuttaa. Voi vaan kysyä, että minkä ihmeen tähtien alla olen syntynyt, kun asiat vaan sujuu ja kulkee ilman että teen mitään. Olenko ansainnut mitään tästä? Tähän pohdintaan kun lisää ihmeelliset ihmissuhteet ja pian alkavan loman kotona, voi olla varma, että pakka on sekaisin.

En aio pistää pystyyn Joonaksen tavoin gallupia siitä, mitä minun tulisi tehdä elämälläni, mutta kaikki rakentavat kommentit ovat enemmän kuin tervetulleet. Ja niin, lauantaiaamuna herään omasta kotoa maalta, joten kanssani voi jutella ihan henkilökohtaisesti. Siihen asti lähetän auringonsäteitä kylmästä Pariisista!

Kanaalin toisella puolen

Rakkaat ihmiset. Toistaiseksi mulla ei ole mitään mahdollisuuksia päivittää blogia, ainakaan tällä viikolla. Kummallinen tämä elämä...

Paluu La Mérigueen

Kun lauantaiaamuna laskeuduin La Mérigueen, aurinko paistoi ja Jean ja Jean-Mo istuivat aamiaisella. Istuin pöytään seuraansa ja Jean-Mo keitti kahvia, juteltiin, oli lämmintä, tuntui kuin olisin tullut kotiin. Silti elämäni vauhti ei hellittänyt otettaan edes alhaalla joen varrella kaikkien kännykkäverkkojen ulottumattomissa, jossa vesi on vielä puhdasta. Olen niin takertunut turhuuksiin, etten osaa hellittää ja päästää irti.

Sunnuntai vasta olikin herttainen. Pelasimme korttia Sarin perheen kanssa, kun pojat hakivat minut ulos. Lähdimme hankkimaan pensaita ja hedelmäpuita tapahtumasta, joka keskittyi perinteisiin hedelmä- ym. kasvilajikkeisiin. Paikan päällä mm. leivottiin leipää siirreltävässä leivinuunissa - oh, tuore kastanjaleipä oli herkkua. Yksi ukko valmisti omenista tuoremehua hartiavoimin väännettävällä puristimella (alla Jeanin tyylinäyte). Mä todella arvostan tuota seutua, joka on jäänyt eristyksiin kaukana rautateistä ja moottoriteistä. Ja jossa kasvaa 65 eri lajiketta kastanjapuita. Sieltä löytää vielä sitkeitä maajusseja, mutta myös nuoria innokkaita toimijoita, jotka osaavat arvostaa perinteitä ja yksinkertaisempaa elämää.