Lisaa viisauksia. Mikaan elamassa ei ole sattumaa. En tahdo ilmoittautua fatalistiksi, en, mutta tarkemmin ajateltuna kaikella on syynsa.
Kausaliteettien kauneutta rikkomaan jarjestan elamaani tapahtumia, jotka vakisinkin muuttavat polun suuntaa, jota saappaani tallaavat. Mitenkaan vahaisimpia naista eivat ole retkeni Ardèchiin, Brèsiin serkun luo la Mériguen eko-onnelaan. Tahan onnela-Pariisi- menopaluu-dualismiin liittyy jarkeani jarisyttava skorpionimaisen mieleni kaksijakoisuus. Jakomielitautinen, silta oloni joskus tuntuu.
Talla kertaa retkeni oli huipuista huipuin. Mitaan ei puuttunut siita kuplasta, johon laskeuduin. Aurinko paistoi sateisten viikkojen jalkeen lammittaen ilman kesaisen lampimaksi. Matkalla laaksoon naapurin rouva johdatteli metsaan vuohi- ja lammaskatrastaan. Taivaalta romahtanut vesi oli tehnyt polusta entistakin hankalakulkuisemman ja tayttanyt painaumat vedella lammikoiksi. Ilma oli kostean lamminta, puroissa solisi vesi. En voinut olla vertaamatta tunnelmaa Ranomafanan sademetsamaisemiin.
Ja ne maisemat. Polveilevia kukkuloita, joita peittavat aukotta metsat. Suomessa kilometrien paahan ulottuvasta maastosta erottuisivat tehometsatalouden hakkaamat raiskiot. Aamuisin alavimmat laaksot tayttyvat paksulla sumulla, joka nayttaa kuin kermavaahdolta. Tahan paikkaan itseni istutin, maistelin aamiaiset lounaat kevaan tuoksussa. Vaelsin ylos-alas makia Jeanin kanssa ylittaen kosket matalimmasta kohtaa paljain jaloin kahlaten. Katselimme majanpaikkaa joen varrella, jossa kesahelteella yot olisivat mukavan viileita. Illalla oloa lammittivat kynttilat ja tuli kaminassa. Kuu paistoi niin kirkkaasti, etta keinovalo oli tarpeeton. Vessareissulla kuuntelin kauriin etenemista pensaikossa.
Olemustani pehmensi puitteiden lisaksi Jeanin seura. Kommunikaatio ja ymmarrys - taisimme molemmat oppia aika paljon viikonlopun aikana. Ihailen tuota ihmista, joka on toteuttanut unelmansa ja elaa sita joka paiva, toisin kuin niin monet muut, jotka persoonattoman kolmannen persoonan ikeessa toimivat, niin kuin mysteerisesti oletetaan. Ja mina olen tervetullut osallistumaan tahan unelmaan.
Sari kutsui illalliselle. Kokkasimme yhdessa ja saunoimme. Keskustelimme Suomen ja Ranskan maailmasta ja ihmisista. Viiden kuukauden jalkeen alan jo ymmartaa tata kielta ja kulttuuria, loytaa niista puolia, jotka mielyttavat ja joita en kotonani Suomessa tapaa. Mutta viela on loputtomasti kysymyksia, joihin ajan mukaan oppisin ehka vastaamaan.
Noustessani lahtiessa ylos laaksosta valo ja kauneus haikaisivat niin, etten uskaltanut katsoa. Nain edessani maiseman lisaksi vaihtoehtoisten ulottuvuuksien loputtomuuden, ja siksi jalkani eivat juuri nyt ole kovin tukevasti maassa. Muistelin, kuinka ennen joulua suunnitelmani oli paastaa irti, menna alas laaksoon nikkaroimaan (siella on kohta kaynnissa KAKSI talonrakennus tyomaata) ja leikkimaan Lumikkia ja kolmea kaapiota. Palata sielta sitten hissuksiin kohti kotia ja katsoa, mita elamalla on sitten tarjota.
Nyt istun toimistossa. Tama on kovin pieni, tama uusi toimistomme. Pariisin saa seuraa mielialaani: toissa viikonloppuna, kun viimeksi kirjoitin, aurinko paistoi ja lennatti jalkojani eteenpain katuja pitkin. Nyt painostava harmaus tuntuu puskevan joka suunnalta: asfaltista, seinista, autoista, ihmisista, tietokoneen ruudusta. Kaikki on harmaata. Vastaremontoidussa byroossa haisee maali, mika kivistaa paata. Kukaan ei oikein ole hyvalla tuulella. Raportti tehtavana, kamalasti hommaa. Toimin kuin kone, mutta se tuntuu kropassa, jota myos kivistaa, vasyttaa. Pomo on nihkea, se puhuu vain hallinnosta ja budjeteista.
Sanalla sanoen kaikki on epavarmaa. Minulla on jaljella tasan kuukausi tata tyota (mikali saan kaiken valmiiksi ennen laskelmoimaani lomaa). Toistaalta en tule kuitenkaan putoamaan tyhjan paalle, joten ehka minun pitaisi vain antaa menna, tehda tosiaankin niita asioita, joista nautin, ja luottaa, etta jotain seuraa. Ikava tukeanne, ystavat, laheiset.
1 comment:
On se tuki täällä edelleen, etänä. Rypistät nyt sen loppuun ja katsot miten käy. Minäkin täällä paniikissa täytän valmistumislomakkeita (joita on aika melkoisesti) ja viimeistelen kuin viimeistä päivää, joten ymmärrän sen puolen ja ahdistuksen aika hyvin. Mutta kyllä se kevät ja aurinko vielä tulee!
Post a Comment