Soppa on valmis

Puhutaanko asioista niiden oikeilla nimillä? Mä olen hidas ja vähän tyhmä. Mulla kesti eiliseen ymmärtää vihjailut, joita ympäristöstäni satelee sen suhteen, mitä haluan tehdä elämälläni ensi helmikuun jälkeen. Olen ollut niin sisällä ajatuksessa itse, etten ole nähnyt ympärilleni. Ilmeisesti, ja aidosti hieman yllätyksekseni, työhöni ollaan jokseenkin tyytyväisiä, sillä eräs vihjeistä menee siten, että voisin ehdottaa omaa projektia nykyisen työni jatkoksi. Rahoitusta ilmeisesti on, ja voisin täten luoda itselleni työpaikan. Lisäksi toimistolla avautuu ensi vuoden puolella kolme työpaikkaa, jotka kaikki ovat mielenkiintoisia ja joita kaikkia voisin hakea. Etenkin sitä kv-prokkista, joka liittyy metsänhoitoon ja ilmastonmuutokseen.

Tarvitaan myös ainakin viisitoista tutkijaa sanomaan, kuinka tärkeänä he työtäni pitävät, jotta alan itsekin ymmärtää. Tajusin vasta juuri työni roolin isommassa kehikossa. Mulla on tilaisuus mm. vakuuttaa ministeriöiden väkeä jatkamaan tukea trooppisille hankkeille tai ehdottaa ihan uusia hankkeita omalla työpaikallani. Kukaan ei oikein hoida tällaisia asioita, joten päästetäänpä harjoittelija ääneen.

Lähes jokainen haastattelemistani tutkijoista on kysynyt lopuksi, mitä haluaisin tehdä harjoitteluni jälkeen. En ole osannut vastata. Yhtäkkiä olen avannut silmäni ja ajatukseni, ja näen mahdollisuuden, miten voisin toteuttaa sisäistä maailmanparantajaani, nähdä maailmaa jne. jne. Pomo tarjosi tukeaan, mikäli haluan jatkaa täällä väitöskirjan parissa. Tänään minulle soitti eräs mahtava amerikkalainen naistutkija, jonka tapasin Pierren seurassa, ja tämä ehdotti lennättävänsä minut Michiganiin kertomaan, mitä Ranskassa oikein tapahtuu tällä saralla. Lopuksi hän toivotti rohkeutta tulevaisuuttani koskeviin pohdintoihin ja lupasi olla apuna mahdollisten jatko-opintojen suunnittelussa.

Niin kauan kun mä vaan valitin, miten typerää tämä tutkimusmaailma on. Huomaamattani olen siinä todella syvällä. Näin kauan kesti tajuta omat mahdollisuuteni. Eikä se tietenkään tarkoita, että mikään niistä lopulta toteutuisi, mutta en mä voi näitä näin vain sivuuttaa. Voi vaan kysyä, että minkä ihmeen tähtien alla olen syntynyt, kun asiat vaan sujuu ja kulkee ilman että teen mitään. Olenko ansainnut mitään tästä? Tähän pohdintaan kun lisää ihmeelliset ihmissuhteet ja pian alkavan loman kotona, voi olla varma, että pakka on sekaisin.

En aio pistää pystyyn Joonaksen tavoin gallupia siitä, mitä minun tulisi tehdä elämälläni, mutta kaikki rakentavat kommentit ovat enemmän kuin tervetulleet. Ja niin, lauantaiaamuna herään omasta kotoa maalta, joten kanssani voi jutella ihan henkilökohtaisesti. Siihen asti lähetän auringonsäteitä kylmästä Pariisista!

Kanaalin toisella puolen

Rakkaat ihmiset. Toistaiseksi mulla ei ole mitään mahdollisuuksia päivittää blogia, ainakaan tällä viikolla. Kummallinen tämä elämä...

Paluu La Mérigueen

Kun lauantaiaamuna laskeuduin La Mérigueen, aurinko paistoi ja Jean ja Jean-Mo istuivat aamiaisella. Istuin pöytään seuraansa ja Jean-Mo keitti kahvia, juteltiin, oli lämmintä, tuntui kuin olisin tullut kotiin. Silti elämäni vauhti ei hellittänyt otettaan edes alhaalla joen varrella kaikkien kännykkäverkkojen ulottumattomissa, jossa vesi on vielä puhdasta. Olen niin takertunut turhuuksiin, etten osaa hellittää ja päästää irti.

Sunnuntai vasta olikin herttainen. Pelasimme korttia Sarin perheen kanssa, kun pojat hakivat minut ulos. Lähdimme hankkimaan pensaita ja hedelmäpuita tapahtumasta, joka keskittyi perinteisiin hedelmä- ym. kasvilajikkeisiin. Paikan päällä mm. leivottiin leipää siirreltävässä leivinuunissa - oh, tuore kastanjaleipä oli herkkua. Yksi ukko valmisti omenista tuoremehua hartiavoimin väännettävällä puristimella (alla Jeanin tyylinäyte). Mä todella arvostan tuota seutua, joka on jäänyt eristyksiin kaukana rautateistä ja moottoriteistä. Ja jossa kasvaa 65 eri lajiketta kastanjapuita. Sieltä löytää vielä sitkeitä maajusseja, mutta myös nuoria innokkaita toimijoita, jotka osaavat arvostaa perinteitä ja yksinkertaisempaa elämää.

Hetki, jolloin kaikki muuttaa merkityksensa

Paivana, jolloin kiroan Afrikkaa, koska se vie suuret toivomme, ja etenkin eraan tietyn sellaisen. Totta, viime viikon seminaarissa kokemani kohtaamiset eivat olleet merkittavia pelkastaan ammatillisesti. Se on kumma, miten ihminen herkistyy shampanjalasin aarella. Joo, siksi ma loysin itseni lentokoneesta Loire-joen laakson ylla. Oli lahella, etten hypannyt vauhdista, kun kerran kaikki pelot kaikkoaa. Mutta taman tarinan ma haluan pitaa itsellani, silla se on katoavaisuudessaan niin herkka.

Sen sijaan shampanja ja kohtaamiset varittavat tatakin viikkoa. Olen taalla Montpellierissa tavannut todella mielenkiintoisia tyyppeja. Tutkijoita eri elamanvaiheissa ja eri taustoista. Kaikilla kortensa kannettavana kekoon, jota kokoan. Se laajenee hurjaa vauhtia, ja nyt kun olen loytanyt vihdoin tyon ilon ja merkityksen, voisin jatkaa sita hullun pitkalle.

Nama kaikki reilun viikon aikana tapahtuneet asiat ja mielessani pyorineet ajatukset ovat laittaneet aivoni ihan uudelle vaihteelle. Olen loytanyt itsevarmuuteni ja tyon ilon, niin kuin tuli jo sanottua, mutta samalla avannut silmat ja korvat taman maailman mahdollisuuksille. En enaa pelkastaan moiti hoperoita tutkijoita, vaikka heidan vaihtoehtoiskustannuslaskelmansa liitelevat joskus aika kaukana kaytannon todellisuudesta. Imen ajatuksia ja kokemuksia tapaamiltani tyypeilta. Ja siina samalla naen lukemattomia mahdollisuuksia ymparillani, joihin voisin paattavaisesti tarttua.

Onhan se vahan hurja tilanne, kun ei enaa tieda, kuka on, mita haluaa ja mihin on menossa. Mutta just nyt mua ei hirvita. Olen ymmartanyt, etta voin saada seka punaisen tuvan Peralasta etta suurempia haasteita jossain kaukana. Suuri ymmarryksen hetki.

Ai niin, tama Montpellier on ihan mieleton kaupunki. Aurinko paistaa mielettoman kirkkaasti ja paivat ovat lampimia kuin Suomen toukokuussa (tosin iltaisin viluttaa senkin edesta). Siina valissa, kun juoksin kampukselta toiselle, nautiskelin lounasta aurinkoisella terassilla keskella historiallista keskustaa. Ma en enaa yhtaan valita mun tyosta. Ei ihan hirveasti harmittaisi, jos loytaisin jostain 7500 € vuoden jatkokoulutusta varten monitieteisella teemalla environmental management in tropical forest areas opiskelupaikkana Nancy, Montpellier, Ranskan Guyana ja mita viela. Hupsista!

Liberté...

...on naiden paivien teema.
Kerron myohemmin lisaa,
kunhan paasen pois tasta lentamisen ja
juoksemisen kierteesta vihdoin nukkumaan.

Suuria puheita ja pientä ruokaa

La vie est en speed, eli elän speedissä. Meidän toimisto ja pari muuta on järjestänyt kansainvälisen seminaarin aiheesta "International regimes, public policies and avoided deforestation in the South". Eli korkealla mennään. Mä oon todella positiivisesti yllättynyt tapahtumien kulusta. Järjestäjien kesken vallitsee hyvä henki, ja mä bondaan mun kolleegojen kanssa. Olen tavannut mielenkiintoisia etenkin nuoria tutkijoita vähän eri puolilta maailmaa ja eri koulukunnista. Senioritutkijat, joita olen jututtanut, ovat olleet mukavia ja kannustavia. Osallistun keskusteluihin vaikka Panaman metsistä tai Venäjän laittomista hakkuista.

Esitysten ja keskustelujen taso on ollut kovin vaihteleva. Ei voi olettaakaan, että metsäteollisuuden edustajat olisivat samaa mieltä Greenpeacen kanssa, joten sessioiden välillä käydään mielenkiintoisia keskusteluja ja tupakkatauolla parvekkeella tutkijat vihdoin sanovat, mitä itse ovat oikeasti mieltä.

Tilaisuus on suonut minulle voimaantumisen tunteen. Näin on etenkin kielitaidon suhteen. Olen osallistujista yksi harvoista, joka ei turvaudu simultaanitulkkaukseen englannin ja ranskan välillä, ottaen vielä huomioon, ettei kumpikaan ole äidinkieleni. Tässä suhteessa peittoan pomot ja proffat.

Samalla saan tilaisuuden tehdä sosiologista tai käyttäytymistieteellistä tutkimusta seuratessani ihmisten puhe- ja toimintatapoja. Tai tutustua ruokakulttuuriin. Lounaaksi satapäiselle sakille tarjottiin sormiruokaa! Tyyliin tikkuun seivästettyä mozzarellaa, tomaattia, tapenadea ja leipäsiivu, tai shushia tai kauniisti rypytettyä kinkkua etc. Ja jälkiruuaksi miniatyyri crème bruléetä tai mini-macaroneja, ah! Päivälliseksi nautin cocktail-pöydästä shampanjaa. Ja nojailin parvekkeen kaiteeseen erään vastikään Tansaniassa mehiläisiä tutkineen vapaan tutkijan kanssa.

Osallistujien joukossa vallitsi mielestäni selkeä sukupolvien välinen kuilu. Vanhimmat metsätutkijat ovat kolonialistiselta ajalta vanhakantaisine ajatuksineen. Mutta näinkin hierarkisessa yhteiskunnassa uuden sukupolven ajatukset uhkaavat jäädä marginaaliin, toistaiseksi. Ja uusi sukupolvi on edelleen varttumassa. Aloitimme seminaarin eilen erään lukion auditoriossa, ja valmisteluja tehdessäni pari nuorta poikaa tuli kysymään, mitä teemme. Rohkeampi kommentoi, että on se vaan niin tärkeää, sillä muutoin ei kohta ole puita enää lainkaan.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Okei, kenenkään ei pitäis viettää kymmentä tuntia työpaikalla. Eikä sen jälkeen kahta tuntia työmatkalla. Siinä ajassa köröttelis keveästi Perälästä Helsinkiin. No, mä kuitenkin jäin iltakokoukseen, jonka jälkeen hyppäsin bussiin ihan liian myöhään. Kaikki kadut olivat aivan tukossa, ja istuttuani yli puoli tuntia kahden kilometrin matkalla, ajattelin käveleväni nopeammin. Siitä Eiffel-tornin alta, joo. Eikä satanut kuin vähän. Ylitin katuja puikkelehtien autojen välistä ja meinasin päästä hengestäni moottoripyöräpoliisiin kaahatessa jalkakäytävällä, näytti vielä keskisormea mokoma. Kodittomat nukkuivat paikoillaan sillan alla. Hullunkurisin näky oli kaiken keskellä reippailevat lenkkeilijät. Mä en tiedä, mikä on pakokaasuissa hölkkäämisen nettovaikutus terveydelle.

Mut en valita, metrossakin hymyilen kyljessä matkustaville. Mikäs siinä, jos kuulokkeissa soi blues eikä ole töitä kummempaa kiirettä. En voi ymmärtää, eikö ihmisillä ole parempaa tekemistä kuin osoittaa mieltä lakkoa vastaan. Sananvapaus ja yhteiskunnallinen aktivismi tosiaan. Suomessa vältyttiin sairaanhoitajien lakolta; liikenneruuhkissa istuessaan kukaan harvemmin heittää henkeään.

Lakkoilu uhkaa vesittää myös huomenna alkavan seminaarin. Jos osa puhujistakin pelkää lähteä liikkeelle, kuinka moni osallistujista jättää tulematta. No, tällä kertaa olen itse ainakin motivoitunut, vaikka päivistä tuleekin pitkiä ja seikkailen järjestäjän ja kuulijan roolien välillä. Wish me luck!

Lisää selviytymistarinoita

Ok, mä pääsin töihin. Aamulla kuitenkin liikennöi muutama vaunu. Mutta iltapäivän tiedotteiden mukaan mun linjalla ei ollut liikennettä lainkaan. Vaan ei siinä mitään, tulipahan tehtyä kunnon kaupunkikierros. Ensin harhailin Riemukaarelle, jonka metroaseman laitureilla oli väkeä kuin pipoa, eikä mitään toivoa päästä mihinkään mahdollisesti liikennöivään kyytiin. Suunnitelma C, jalkapeli. Kävelin ensin Riemukaarelta Trocaderolle, siitä Seinen yli Eiffel-tornia kohti. Ohitin tuon pimeässä vilkkuvan jättiläisfalloksen, jonka kärjestä hehkuva spottivalo valvoo kaupunkia Isoveljen tavoin. Mietin, miten ihmeessä kaikki nämä turistit kulkevat ympäri kaupunkia lakon aikana.

Ylitin matkalla kuusi- ja kahdeksankaistaisia katuja. Liikennevalot eivät aina toimineet, ja lakon aikana ihmisten pinna on tavallistakin kireämpänä ja kaasujalka herkässä. Iltakävelyäni hieman sumensi se, että miljoonakaupungin miljoona autoa olivat levittäytyneet ympärilleni, ruuhkat olivat katkeamattomia ja ilma viileää, muttei puhdasta.

Sivuutin tornin takana sen ison vihreän aukion ja ne pompöösit rakennukset (Ecole militaire?). Ruuhkassa vierelläni körötteli bussi, jonka kyydissä etenin vähän matkaa lepuuttaen jalkojani. Takapenkillä istui nainen kahden alle kouluikäisen lapsen kanssa. Pojat nukkuivat äitiään vasten; matka kaupungin halki mahtoi kestää ikuisuuden. Tulipa kuljettua Montparnassen tornin juurelta, josta jatkoin matkaa jalan. Tabacissa poiketessani päivittelimme rouvien kanssa yhdessä liikenteen määrää ja työmatkojen kestoa. Kansaa yhdistävä tekijä.

Pari tuntia seikkailtuani pääsin vihdoin kotiin. Ihan mukavaa reippailua, mutta taidan silti jäädä huomenna kotiin... Uusi tuleva kämppikseni oli kyläilemässä, Ida kun lähtee jenkkeihin kuukauden päästä. Tämä uusi kämppis, Clémence, vaikuttaa ihan perusmukavalta. Ei tosin Idan temperamenttia tai Annukan rauhallista elämänasennetta. Herkuttelin hernekeitolla ja Idan tarjoamilla juustoilla. Tuolla se laulaa keittiössä joululauluja, mahdottoman kaunis ääni.

Kaupallisia tiedotteita

"Osta kannettava tietokone, saat kaupanpaalle lentoliput!"
Acer

"Vahemman hiilidioksidia, enemman rakkautta"
Kierratyspaperista valmistettu vessapaperi

"The superior shoes for the superior sex"
Kenkamainos

Hei, ma paasin toihin lakosta huolimatta! Kaikki on mahdollista.

Arvoitus - casse-tête eli päänhajottaja

Mietittiin viikonloppuna vastausta arvoitukseen, miten saada vaarallisen joen yli susi, lammas, kaali ja sairaanhoitaja veneella, johon mahtuu vain kaksi kerrallaan.

Vaihtoehto A. Pariisilainen tyyli: Valitellaan teknisia ongelmia ja tungetaan kaikki yhdella kertaa pieneen paattiin. Viimehetkella heitetaan mukaan viela luokallinen ala-asteen oppilaita seka hysteerinen opettaja ja tuupataan vene vesille.

Vaihtoehto B. Radikaali tyyli: Raivostuneet opiskelijat valtaavat laiturin, joten kukaan ei paase veneeseen. Siirry kohtaan C.

Vaihtoehto C. Ranskalainen tyyli suomalaisin savyin: Vene valittaa rankkoja työoloja, silla se on allerginen lampaalle ja vesi on kylmaa. Vene haluaa jaada elakkeelle 50-vuotiaana ja paattaa ruveta lakkoon. Sairaanhoitaja pakotetaan lailla lahtemaan toihin, joten han heittaytyy virran vietavaksi. Susi jaa etatoihin, joten lammas panikoi ja syo hataansa kaalin, joka ei ole paassyt kaalikouluun, silla kaaliopettajat ovat lakossa. Mutta ei hataa, presidentti Sarkozy saapuu yksityiskoneellaan pelastamaan pulaan jaaneen lampaan salamavalojen valkkyessa. Eika huolta, tama ei maksa mitaan, silla yhteiseen hyvaan tahtaava yhteiskunnallinen toiminta on "ilmaista".

Jeanin maja

Seitsemänsataa kilometriä Pariisista etelään, kuusi kilometriä Sarilta pyörällä alamäkeä, alas laaksoon pomppuista tietä. Mutkan takaa kaartaessani ensimmäinen näky: pikkuinen punainen hytitön Massey Ferguson, jota ajaa pikkuinen pyylevä isäntä. Perässä keikkuu pikkuinen peräkärry, joka on lastattu täyteen olkipaaleja. Montusta pompatessaan kärry heilahtaa ja kippaa lastinsa kumoon. Mukana puskaan lentävät kyydissä olleet matkustajat. Kaikki selvisivät vahingoitta ja siirtyvät tutkimaan tilannetta. Siirrän pyörän tien sivuun ja tarjoudun avuksi. Nämä paalijutut minä tunnen. Ei poskisuudelmia, ei muodollisuuksia, La Meriguen talkoot ovat alkaneet.
Tapahtumapaikkana siis on La Mergiquen yhteisökylä, jonne tavoitteena on rakentaa Jeanille maja. Kylässä asuu toistaiseksi kolme miekkosta. Periaatteena on käyttää mahdollisimman paljon luonnonmateriaaleja ja mahdollisimman vähän koneita. Moottorisaha ja volkkari käyvät jätekasviöljyllä. Talon perusrakenteina toimivat ympäristöstä kaadetut männynrungot sekä raunioilta kerätyt kivet. Seinät kasataan niistä kuuluisista olkipaaleista, joiden päälle tehdään rappaus paikallisesta punaisesta maasta sekä laastista. Majasta tulee oikeastaan ihan oikea talo; lähiseuduilla vastaavat ovat kestäneet toistasataa vuotta.Talkoisiin osallistui parisenkymmentä henkilöä kymmenkunta kerrallaan. Entuudestaan tuntemattomien ihmisten keskellä koin olevani vapaa, sillä kukaan ei vaatinut minulta mitään. Silti tartuin mieluusti mihinkin työkaluun osasin. Viikonloppuna opin ainakin paljon uusia sanoja, erinäisiä työkaluja ranskaksi. Pyörin mielelläni myös keittiössä - raunioiden keskellä ainoassa ehjässä kivimökissä - laittamassa kurpitsaa ja hirssiä ja tofua. Yhteiset ateriat ulkoilmassa luomuruuasta olivat todellista gourmeeta viinillä maustettuna.Illat ovat jo viileitä, ja kymmenpäinen talkooporukka ahtautui pimeän tullen pikkuiseen keittiöön. Lauantai-illan talkoojuhlissa valmistettiin serkku-Rolandin ampumaa villisikaa. Kääröt kypsennettiin viime kesänä raunioille rakennetussa leivinuunissa, jonka ääressä oli niin kovin rauhoittavaa katsella liekkejä ja pilvettömän taivaan tähtiä ja kuunnella lihan tirinää uunissa. Roland leikkeli kypsyneestä paistista paloja mestarin ottein veitsen heiluessa. Ympärillä soi kitaran rämpytys ja jutustelua ja naurua väritti pinot ja konjakki.La Meriguessa tapasin värikästä porukkaa: pari mehiläishoitajaa (kyllä riitti juttua), entisen kirjanpitäjän mutta nykyisen puutarhurin, kahden lapsen isän, käsityöläisen, arkkitehtiperheen... Silti tärkeää ei ollut, mitä kukakin edustaa, vaan yhdessä tekeminen. Illan pimeässä uunin liekkien äärissä pohdimme Jeanin kanssa, miten hyvä feng shui taloon tuleekaan, kun sen rakentamiseen on osallistunut niin suuri joukko ihmisiä yhteishengessä omasta halustaan.Tietysti suurin tekeminen rakentamisessa oli erinäköinen suunnittelu, piirtely, mallintelu ja mittailu. Kovin ranskalaisittain talon perustaa ympäröi usein joukko seisoskelevia työmiehiä pohtimassa seuraavaa liikettä ja sanomassa kukin mielipiteensä. Eivät talkoot tehokkuudellaan Mantereen mäen töitä peitonneet, mutta tunnelmalla korvattiin tämä puute. Toivottavasti Jeanin ei silti tarvitse viettää joulua teltassa...Vietettyäni pitkään aikaa kaupungissa, nautin suuresti olostani vapaassa tilassa, jossa sain toteuttaa jotain käytännöllistä. Sekoitella laastia (tuli niin lapsuuden kuraleikit mieleen), kuoria männynrunkoja, kaivaa kuoppia. Unohdin täysin kiinnekohtani arkeen ja hihkuin riemusta nauttien poikkeuksellisen aurinkoisesta säästä (pikniklounas auringonpaisteessa marraskuun 11.) tai puiden marjoista.

Hulinaa ja huilailua

Uhh, aikamoista hulinaa. Tanaan ei tule toista mitaan, vahan heikko olo. Pelkaan tulevani kipeaksi just kun olen lahdossa etelaan serkun luo. Viime paivina on ollut ihan poikkeuksellisen reipasta ja mukavaa, silla Maria ja Jenni tosiaan ovat kylassa. Olemme syoneet hyvin ja kayneet kirppareilla, kuunnelleet livejazzia ja tavanneet amerikkalaisen basistin. Sellaisen kunnon basistin, kontrabasso ja mustat lasit. Sunnuntai-iltapaivana lounaskahvilla meita jututti ranskanvenezuelalainen vanha herra. Vastaavia poikkeuksellisia tapaamisia mina arvostan; mies kertoi meille Caracasin suomalaisista 1950-luvulla, Hugo Chavezin politiikasta, arkkitehtuurista ja taiteesta (ukko oli siis taiteilija-arkkitehti), Yhdysvaltain voimapolitiikasta seka siita, kuinka rankkaa on olla nainen tyhmien miesten keskella. Harvinaislaatuinen tapaus, todella.

Toissa riittaa tekemista, mutta kaikki etenee edelleenkin liian hitaasti minun makuuni. Ensi tiistaina raideliikenne uhkaa taas lakolla, joten kaikki tyomatkat on peruttu. Siita viikon paasta puolet julkisesta sektorista aikoo myos lakkoilla, mukaan lukien rautatielaiset, joten taalla istua jokotan seuraavat pari viikkoa.

Mutta ei se mitaan, jos TYOmatkat lykkaantyvat. Nimittain Nancyn ja Montpellierin reissujen lisaksi varasin juuri junaliput Lontooseen itsenaisyyspaivaksi. Perjantaina voin kuljeskella kaupungilla ja sitten viettaa viikonlopun ystavani Alicen kanssa, joka jo suunnittelee bileita paani menoksi. Ystavani Fabien on myos kutsunut minut mokkeilemaan uuteen asuinpaikkaansa Limoges'iin, joten menoja riittaa.

Heh, Pariisin runsaan reilunkaupan tarjonnan innoittamana loysin kahden kuukauden etsinnan jalkeen taydelliset housut. Nailla sopii kulkea kaupungilla ja metsassa seka tanssia. Luomupuuvillaa ja -hamppua.


Ei mutta, vakavista aiheista, Ranskan radion ykkosuutinen tanaan oli Jokelan eiliset tapahtumat. Ilmeisesti surma kosketti koko Euroopan mittakaavassa. Ehka nain ihmiset samaistuvat miettien, etta vastaava voisi sattua omalle kohdalle.

Hei kukkuu!

Ystavat hyvat, en mitenkaan kykene paivittamaan blogia pariin paivaan, koska A. Jenni ja Maria on kaupungissa, joten keskityn pitamaan hauskaa kanssaan sen sijaan etta kirjoittaisin asiasta ja B. mun tietokone on huollossa. Mutta FYI meilla on kivaa ja viikonlopuksi lahden serkun luo etelaan katsomaan loytyyko metsista sienia ja karvaisia porropaita.

Kauniita naisia joka kulmasta

Muodin mekasta

Mulla ei ole totta puhuen tullut viela kertaakaan sellainen olo, etten ole tarpeeksi tyylikas kavellessani kaduilla viimeisimman muodin keskella. Ehka senkin takia, etta tama nyt kuitenkin on vain ihan tavallinen kaupunki, jossa asuu ihan kaikenlaisia ihmisia. Ei vaan niita rahakkaita pukuherroja kuudennessatoista.

Mutta sain juuri kasiini lehden, josta kavi ilmi, etta olen itseasiassa muodin edellakavija. Nimittain kaikenlaiset lyhyet mm. polkkamalliset kampaukset on kuulemma sesongin Se Juttu (sofistikoitunut ja naisellinen). Okei, jos on sama naama vuosikaudet, voi olettaa, etta se tulee muotiin ennemmin tai myohemmin. Mutta etta muodin luojana leikkasin Iiriksellekin keveydessaan mita trendikkaimman letin!

Huomenna nautiskelen mahdollisuudesta nukkua pitkaan keskella viikkoa. Kiitos katolisten pyhimysten, huominen on kansallinen vapaapaiva. Toissa kayn muutenkin niin hitaalla. Matkasuunnitelmat Montpellieriin haastattelujen perassa etenevat hi-taas-ti. Ei mikaan ihme, jos ohjaajaltanikin meni toista viikkoa ihan vain lahettamani raportin tulostamiseen. Kommentteja odotellessa... Toivon lopulta voivani yhdistaa tyomatkaan vaikka pidennetyn viikonlopun. Muistin juuri asuvani Ranskassa, jossa on varmasti muutakin koettavaa kuin Pariisin omalaatuinen tunnelma.

Toriheratys

Ystavallinen alitajuntani herattaa minut sunnuntaiaamuisin 8.45 torille ennen kuin puolet tasta Turun kokoisesta kaupunginosasta lahtee hankkimaan viikoksi vihreita asioita, joiden nimea en edes tieda. Pakkasin mukaan kasan pusseja ja ihmettelin hiljaisia katuja. Tein ostoksia suositusta kojusta jonottamatta, ja rupattelin luomukojun nuoren myyjan kanssa ilman kiireen haivaa. Vasta viimeisessa kojussa pieni aasialainen tytto totesi kiireen alkavan vasta vahan myohemmin, kun on tama aikaero. Elan niin omassa kuplassani, etta olin taysin unohtanut siirtymisen talviaikaan ja ehdin torille siis jo ennen yhdeksaa. Ehdinpahan kerailla paluumatkalla syksyn varikkaita lehtia huonettani koristamaan.

Omituisen seminaarikokemuksen jalkeen liitelen ihan eri sfaareissa, silla eilen sain tanssia kyllikseni. Kamppiksen jenkkipoikaystava on myos, kas kummaa, tanssija ja lisaksi opettaa. Hyodynsin ilolla mahdollisuuden oppia perusteet charlestonista ja old school funkista, mihin ei ihan kaikkialla Suomessa tormaa. Funkin ja dance hallin kaltaiset dynaamiset tanssit kylla kiehtovat minua, mutta vartaloni ilmaisemina nayttavat mielestani vahan hassulta. Mutta charlestonin imuun paasin heti. Tanssi on peraisin viime vuosisadan alkupuolelta ja on Amerikan orjien kehittama. Edelleenkin tanssissa toistetaan samoja mm. valkoisia maanomistajia pilkkaavia askelkuvioita, jotka kantavat kehittajiensa nimia.

Neljan tunnin tanssisession jalkeen uuvahdin sangylle ja nautiskelin fyysisen rasituksen tuomasta euforiasta, jota niin kovasti olin kaivannut. Jopa askellukseni oli aivan erilaista. Kuljin kaduilla ja metroasemilla taynna itsevarmuutta. Myohaan illalla piipahdimme nimittain viela swing-bileissa. Paasin vihdoin kokeilemaan pyorahtelya, mutta tanssiin heittaytyminen ei suju ihan yhta helposti kuin vaikka kotoisassa foxissa. Ja joo, ei se vietavaksi antautuminen onnistu taysin ongelmitta...

Mikaan ei muutu

Takana viikko toita ja vasymysta. Osallistuin toiden puitteissa kv seminaariin, jossa kasiteltiin Kongon altaan metsia. Kuulostaa hohdokkaalta? Osallistujalistalla oli alueen ymparistoministereita, isoja tutkijanimia, joidenkin jarjestojen ja yritysten edustajia. Sali taynna vanhoja, en voi talla kertaa sanoa etta valkoisia, mustiin pukeutuneita miehia. Keskustelu metsien sertifioinnista kertoo paljon. Valtavan metsateollisuusyrityksen edustaja kaytti puheenvuoronsa yrittaen vakuuttaa kuulijat firmansa hyvista aikeista ja kommunikaatiovaylasta paikallisten kanssa. Toisen firman edustaja antoi jopa ymmartaa, etta ostamalla heidan tuotteitaan, voi suoranaisesti suojella trooppisia metsia. Kansalaisjarjeston kommentti jai taysin edellisten varjoon, minka jalkeen eras ministereista lyttasi koko sertifioinnin ajatuksen epailemalla sen haittaavan paikallista taloutta. Tana aamuna luin nettiartikkelia Kongon pygmeista, jotka ovat lahettaneet delegaation Washingtoniin keskustelemaan Maailmanpankin johdon kanssa naiden tukemista metsanhakkuuhankkeista, jotka uhkaavat havittaa puolinomadien pygmien elinalueita.

Siis isot herrat Pariisissa keskustelevat pygmien metsien tulevaisuudesta ilman, etta kellaan viimeksimainituista olisi osaa tai arpaa asiaan. Hyvissa aikeissa tosin, kehittelevat hienoja halinnollisia jarjestelmia rahoituksen kanavoimiseksi. Talla on kuitenkin varsin naennainen vaikutus jonkun tietyn sammakkoyksilon elinmahdollisuuksiin kyseessa olevissa metsissa.

Tanaan puhujalistalla oli Nobel-palkittu kenialainen Wangari Maathai, jonka ruohonjuuritason kokemusten innoittamana eksyin isoon amfiteatteriin toistamiseen. Arvostettu nainen oli kuitenkin roolissaan organisaation lahettilaana, ja satunnaiset huumorisavytteiset kommenttinsa hukkuivat kuulijoiden murinaan.

Ja mita mina tein tassa joukossa? En lakkaa hammastelemasta asiaa itsekaan. Ainoa tuntemani keino selvita tilanteista on yrittaa vetaa ylle asiaankuuluva rooli asuineen ja kaytoksineen. Paitsi etta tama rooli on itselleni niin vieras, etta olen siina kompelo ja lopputulos on kehnonlainen. Paljon mieluummin olisin liittynyt tapahtumapaikalle luonnonhistorialliseen museoon evoluutionayttelya ja dinosaurusten luurankoja katsomaan tulleiden kiljuvien lasten tai ymparoivaa kasvitieteellista puutarhaa hoitavien puutarhureiden joukkoon.

Ikavakseni olen huomannut, etta myos tama kaupunki kasvattaa kulkijalleen naamion. Kylmettaa tunteet kerjalaisia kohtaan, kovettaa kasvot ja nopeuttaa kulun tavoitteelliseksi marssiksi. Ilmio on tosin tuttu jo Helsingistakin.

Toisaalta pienet ilonkipinat rikkovat maskia. Niin kuin luomukaupan vahtimestari, joka halusi keskustella kasilaukustani ja kertoa tulevansa Thaimaasta. Tai pikkuruinen vanha rouva, joka kehui kaupanhyllyjen valissa pitkaa ja komeaa ulkomuotoani. Tai intialaisen kaupan myyja, joka esitteli itsensa kassan takaa kasipaivaa sanoen. Tai vanhempi mies bussissa pikkuinen kissanpentu sylissaan. Tai kaksi pukuherraa, jotka eilen seminaarista poistuessa kavelivat maansa tapojen mukaisesti kasikadessa. Hellyin.

Pirun peraantyva merkurius

Saisi lopettaa sen peraantymisensa. Aiheuttaa niin kovasti hairioita ihmisten elamaan. Lakon lisaksi metrolinjani on tokkinyt jo ainakin viikon, eilen hajosi kannettava, toissa lammitys ei toimi ja piru kun on kylma. Teknisen puolen lisaksi minusta tuntuu, etta koko lahipiirini on stressaantunut, vasynyt, kriisissa, kipea tai ihan vaan muutoksen kourissa. Ja ihmissuhteet... Ei kannata ihmetella, sita on ilmassa, ette ole yksin.

No, eilen ainakin parannettiin maailmaa tuopin aaressa. Fabien on taas kaupungissa lapsuudenystaviensa kanssa ja kutsui minut istumaan iltaa naiden komistusten kanssa. Loydettiin rue de la Mouffetardin turistimekan laitamilta hamara baari opiskelijaystavallisine hintoineen. Varikkaat keskustelut eivat olleet paattyakseen, joten kylla taas toissa vasyttaa. Ja kieltamatta taytyy myontaa, etta tuntuu valilla kivalta sateilla ainoana naispuolisena miesporukan keskella...

Viikonloppu oli aurinkoinen, mutta vasymykseltani laiska. Joonas oli niin reipas, etta laittoi blogiin kuvia meidan ostosreissulta ja sushi-illalliselta: vapautuminen.blogspot.com.

Kaupassa tarttui vihdoin matkaan Ben Harperin uusin, The lifeline. Siina on rakkaus, joka pysyy. Tosin mukaan tarttui muutakin: Stephen Clarken A year in the Merde. Englantilaisen kuvaus vuodesta Pariisissa. Ei mikaan maailmoja avaava kirjallinen teos, mutta osuvaa huumoria tasta kulttuurista ja naista ihmisista. Nauroin kippurassa, kun luin, miten ranskalaiset lausuvat englantia. Lisaksi katseltiin eilen Idan ja Andrewn kanssa the Ratatouille-elokuva, jossa loydettiin huumoria ranskalaisesta keittiosta. Naista tai muusta ei tosin kannata mainita
ranskalaisille. Ironia on taalla harvinainen luonnonvara ja sarkasmi taysin tuntematon kasite. Mutta kirjaa luettuani poimin kavereiden ja kollegoiden puheista Englanti-kriittisia kommentteja. Viela on selvittamatta, miksi ranskalaiset eivat pida englantilaisista ja onko tunne molemmin puolinen.

Ai niin, Ranska taisi havita rugbyn pronssimitalin. Mutta ei se mitaan, silla tarkeinta on, ettei Englanti voittanut.

Seikkailuhenkeä ja kärsiviä patsaita

Ei elo Ranskassa ole mitään ilman kunnon lakkoa. Eilen aamulla hipsin epäluuloisena metroasemalle. Netissä luvattiin yksi vaunu kolmesta. Ihmisiä kerääntyi pikkuhiljaa laiturille, kuikuilimme tulosuuntaan, josko kyyti saapuisi. Ilmassa oli jannitystä. Junan valojen näkyessä kaikki ryhdistäytyivät, oikoivat vaatteitaan ja kasailivat laukkujaan. H-hetkellä ovi auki ja hop! nopeimmat lyttäsivät itsensä rohkeasti sisään. Minua vaan huvitti litistyneet ihmiset, mutta kainalossani hikoilevat kirpun kokoiset rouvat näyttivät kieltämättä kärsiviltä. Hivuttauduttuani matkan edetessä vaunun toiselle puolelle tilaa oli jo rutkasti. Hymyilytti, hymyilimme parin kanssamatkustajan kanssa.

Ilmeisesti kaikilla ei ollut ihan yhtä hauskaa. Torstaina, ensimmäisenä lakkopäivänä, ykköslinjalla oli saatu pommiuhka, ja asemille syntyi kaaos junien pysähtyessä ja tyhjentäessä lastinsa muutenkin jo täyteen ahdetuille laitureille. Joonaksen kanssa kävelimme eilen töistä Riemukaaren metrolle. Noin kahdeksankaistainen kiertoliittymä kuhisi autoja epämääräisessä järjestyksessä, jokunen kuolemaa pelkäämätön pyöräilijä seikkaili seassa, poliisi ohjasi yhtä sisääntuloreittiä pilli vinkuen ja ilman täytti mädän kananmunan haju. En tiedä, minkälaisen saastepiikin saivat lakon aikana aikaiseksi.

Onneksi Louvren suurissa saleissa ilma kiersi ja valaistus oli kauniin pehmeä. Me nuoret (<26 v.) pääsemme museoon ilmaiseksi perjantai-iltaisin. Kiertelin islamilaisen taiteen osastolla hämmästellen ornamenttien taidokkuutta ja Tsingis Khanin valtakunnan mahtavuutta. Vietimme rauhallisen hetken Joonaksen piirtäessä patsasta ja minun kirjoittaessa muistikirjaan. Kuin olisi käynyt ihan vain yhdessä museossa, koko kolossiin en uskaltaisi saman päivän aikana seikkailemaan.

Illan viileydessä reippailimme Seinen maisemissa ja päädyimme pienelle kadulle, jossa aivan lähekkäin nökötti kymmenkunta pientä japanilaista ravintolaa. Valitsimme edullisimman, jonka tarjoilija tuli ihan kadulle asti kehittämään meille kasvismenua. Makit maistuivat ja tee oli hyvää, tunnelma kodikas ja seurassa espanjalaisia takkutukkia. Olen vihdoin saanut mieleni rauhoittumaan niin, että vatsakipukin hellitti ja saatoin syödä oikeaa ruokaa ensimmäistä kertaa pariin päivään. Iloa!

Eilisaamuna Idalla oli hieman enemmän vaikeuksia joukkoliikenteen kanssa. Kimppataksi keskustasta Charles de Gaullelle kesti kahdenkymmenen minuutin sijasta tunnin kauemmin ja tullessa vitoslinjan metro oli päivän viimeinen. Loppu hyvin kaikki hyvin, sai kuin saikin poikaystävänsä kotiin. Andrewn saavuttua meitä on täällä taas neljä, mikäs sen hauskempaa!

Ihqui kuvii!

Käykääpä katsomassa Idan ottamia kuvia meidän viikonlopusta kaupungilla. Toden totta, olen viikonloppulomalla Pariisissa joka viikko.

Itse olen liian laiska ja vasynyt. Joonaksen parantavat energiat ilmenivät vähän hassulla tavalla. Tuijottelin tänään sitkeästi kahdeksan tuntia tietokonetta oksentamaisillani, kamalan huono olo. Ehkä kaikki stressi ja jännitteet ja tunteet vaan purkautuivat huonona olona. Ettekä ole edes kuulleet mun viimeviikkoisesta käynnistä osteopaatilla! No, yritän ottaa rennosti, löysäillä ja ennen kaikkea nukkua.

Joonas lähtee kauas pois. Sen seikkailuja voi seurata osoitteessa vapautuminen.blogspot.com.

Huomenna fiilistelen gradu- ja sairasloma-aikoja tekemällä töitä omassa sängyssä. Koko megapolis menee täysin tukkoon julkisten kulkuvälineiden ammattiliittojen lakkoillessa. Ei mitään saumaa päästä töihin, tai ainakaan en halua vastaavaa kokemusta hankkia.

Nannalle ja muille tiedoksi, että myötävaikutan ilmastonmuutokseen lentomatkan verran 21.12. perjantaina ja lomailen Suomessa uuteenvuoteen asti. Mun ihana pikkusiskoni jo suunnittelee joulua, joten ehkä ensimmäistä kertaa saapunen siistiin kotiin pullantuoksuun nuoren emännän pannessa parastaan.

Mietteita toista

Ma haluan mummoelaman. Kasvimaan, takkatulen, ulkovessan, pienen mokin. Polkupyoran ja potkukelkan. Sateen ropinan katolla ja kahvia lohkeilevista kupeista. Sienestaisin, marjastaisin, onkisin, tekisin kasitoita. Mummot eivat kayta tietokonetta, vaan kirjoittavat kirjeita, kortteja ja paivakirjaa seka kuuntelevat Ylen Ykkosta. Seuroja, kerhoja ja iltamia jarjestojen, puolueiden ja organisaatioiden sijaan. Mun mummo- ja pappaystavat kylailisivat, hoitaisimme mehilaisia ja nikkaroisimme, keittelisimme mehuja ja hilloja, saunoisimme ja pelaisimme korttia. Aikaisia aamuja ja paljon aikaa.

Mummoelamassa valttelisin orja- (l. palkka-) tyota. Voikohan paasta varhaiselakkeelle, jos paa rajahtaa? Tai jos sita vastoin vaipuu apatiaan? Tyosta, joka muuttaa ihmista. Kuluttaa energiat, tekee artyisaksi, rypistaa kasvot ja painaa ryhtia. Aiheuttaa kasvaimia, kulumia ja tuhoaa immuniteetin. Tai johtaa sydankohtaukseen tai ajaa itsemurhaan, niin kuin taalla uutisoidaan.

Iirikseltä terveisiä

Ehkä maailman omituisimmat treffit, ystäväni Iiriksen kanssa minun työpaikallani. Mutta ei sillä oikeastaan ole väliä, missä on yhdessä, sillä sijainti on aina henkinen tila. Puitteet vain ovat komiat. Ja kyllä, kovin hedonistiselta näyttää tämä minun maailma toisen silmin. Olemme nautiskelleet pullakaupan rasvapalleroista, maistelleet erilaisia oluita, syöneet raikasta ja kivaa, ostaneet luomuvuohenjuustoa yhteiselle illalliselle Idan ja äitinsä kanssa. Samassa pöydässä neljä eri maailmoista tulevaa löytää vaivatta yhteisen sävelen.

Montmartren kujia kuljeskellen Iiriksen kanssa ja kuunnellen jazzia kaduilla olin taas unohtaa, että asun Pariisissa. Eilisillan rugbymatsiin saapuneet englantilaiset möhömahaturistit tosin vetivät helposti maanpinnalle. Matkailijoiden ihannoima turisti-Pariisi kultuurin, muodin ja minkä lie keskuksena on minulle etäinen ulottuvuus. Minulle Pariisi edustaa toisaalta kilpailuvetoisen työkulttuurin keskittymää, johon tahtomattani osallistun. Pukuherroja, aamun ruuhkaliikennettä, ajanhermolla pysyttelemistä, muualta työnperässä muuttaneita jne. Ja toisaalta olen kotiutunut tänne aivan mahdottoman hyvin. Minulla on kolmannessatoista oma mikrokosmokseni, joka ulottuu omasta kämpästä kävelymatkan säteelle torille, ravintoloihin, puistoihin... Täällä kuljen kuin kotonani ja olen rauhallisilla mielin. Pysähdyn puistoon kuuntelemaan linnunlaulua aamunhämärässä työmatkalla. Lisäksi oma henkinen kosmokseni ylittää rajat, ja siihen on helppo siirtyä kaduilla ja metrossa painaen mp3-soittimen virtanappulaa...

Sunnuntaiaamu, Iiris livahti kirkkoon ilman, että edes havahduin. Suunnittelen kurpitsa- ja hunajaostoksia torille sekä vintage-löytöjä tyttöjen kanssa. Illalla vilinä Toivontiellä lisääntyy jälleen, kun Joonas saapuu maisemiin ja vahtivuoro vaihtuu Iiriksen jatkaessa Berliiniin.

Liikenne- ja turvajärjestelyitä

Uusin hullutus Pariisissa on Velib' polkupyörät - ja hyvä hullutus onkin, jos sillä saataisiin liikennemäärät vähenemään. Kaupunki on asettanut ympäri kaupunkia pyörätelineitä pyörineen kaikkien käytettäväksi. Netissä voi tilata Velib-liittymän ja maksaa könttämaksun, jonka jälkeen saat oman velib-kortin, jonka avulla voit ottaa käyttöösi minkä tahansa pyörän mistä tahansa kaupungin pyrötelineestä, joita on aina muutaman sadan metrin välein. Tukevarakenteisista peruspyöristä onkin tullut oikea hitti, ja pyöräily on muutenkin lisääntynyt huomattavasti kesällä alkaneen projektin myötä. Itse en ole vielä kokeillut, mutta jos rautatieläisten lakko alkaa suunnitellusti viikon päästä ja tukkii koko kaupungin liikenteen, saatan harkita asiaa. Onpahan kokemus tästä elämänmenosta lakkoilukin.

Työt etenee, hitaasti mutta varmasti. Maanantaina kävin visiitillä ympäristöministeriössä. Ei varmaan kolleegat Suomessa kulje turvatarkastuksen läpi.

Makoilen kotona, lepuutan kipeytynyttä selkääni, haistelen keittiöstä tulevia tuoksuja - Ida laittaa ruokaa. Odottelen Iiristä, joka saapuu huomenna kyläilemään. Saan taas tilaisuuden tarkastella uutta elämääni toisen silmin. Osa minusta kaipailee etelään, jonne matkustan taas kuukauden päästä keräilemään sieniä ja tapaamaan tyyppejä La Meriguen talkoisiin.

Lindy hop

Jos jollekin on jäänyt vähän epäselväksi, mitä on swing dance, niin katsokaapa tästä (toivottavasti linkki toimii). Dax on piipahtanut meilläkin, ja tulee itse asiassa kevääksi TAMPEREELLE pitämään swing-tunteja, joten kaikki paikalle! Itse pääsin seuraamaan tätä viihdettä ihan livenä perjantaina livemusan säestämänä tunnelmallisella klubilla. Piakkoin mulla on täällä 2 henk.koht. opettajaa, joten eiköhän ala askeleet löytyä. Itse asiassa lindy hopissa kiinnostaa vapaus, sillä siinä ei oikeastaan edes ole mitään peruskuvioita tm. Kaikki on vapaata liikettä, jossa naistanssijalle tärkeintä on seurata. Ja se ei ole kovin helppoa se, ainakaan tällaiselle isokokoiselle ja vahvatahtoiselle suomalaisfeministille.

Ihmisen rooli tässä maailmassa

Okei, nyt seuraa tilitystä. Jos joku ei kestä, jättäköön lukematta. Vietin pitkän päivän meidän toimiston järjestämässä seminaarissa teemalla biodiversiteetti ja metsänhoito. Varsin mielenkiintoista, sanoisin. Tätähän olen pohtinut Suomessakin, ei siinä mitään. Tapasin pari "tropikalistia" Guyanasta, ihan mukavia heppuja, ja kamerunilaisen jatko-opiskelijan, jonka kanssa voisi jutella pitkään luonnonsuojelusta ym. siellä Keski-Afrikassa. Meidät ruokittiin hyvin viineineen ja jälkkäreineen, crême brulée ja silleen.

Ok. Mutta siinä salissa istuessani neljänkymmenen metsäläisen kanssa tuijotellen Powerpointtia ja tehden muistiinpanoja koko päivän, näin kaiken taas vähän ulkopuolelta. Miksi me puhutaan niin paljon ja tehdään niin vähän? Miettikää nyt vaikka ensimmäisiä Homo sapienseja jossain tropiikissa - "paratiisissa" - kulkivat vapaasti ympäristössään syöden mitä löysivät, kasvinosia ja jokusen jyrsijän, jos kiinni saivat, nukkuivat, uivat, rakastelivat, tekivät asioita fiiliksen mukaan. Silloin ei taatusti kukaan laitellut kariketta muovilaatikkoon maatumaan ja pohtinut jatkoa rahoitukselle. Ei ihmisen paikka ole istua jalat ristissä 12 tuntia putkeen. En osaa loppuviimein edes sanoa, mitä hyötyä kenellekään tai millekään, sille metsälle esimerkiksi, on noin korkealentoisista abstraktioista, toimijamatriiseista tai huippumonimutkaisista tietokonesovellutuksista, joiden tuottamilla kuvilla voi vakuuttaa kolleegat ja rahoittajat, kahvin ja viinin kittaamisesta, ja ylenpalttisesta puhumisesta, jossa - uskotte varmaan - täällä ollaan mestareita.

Okei, saan itsekin kiksejä välillä kaikesta hienosta, mitä tutkimuksella voidaan saada aikaan, ja noina hetkinä pohdin väikkäriä ym. Mutta.

Lisäksi suurin osa tutkimuksesta on todella egoistista. Tutkijat kehittävät tutkimusta just tasan niiden omien taitojen (jotka on usein tosi kapea-alaisia) ja mielihalujen mukaan. Esim. guyanalaiset tykkää kenttätöistä, ja siksi sinne rakennellaan kaikenlaisia pönttöjä ja kenttäasemia ihan perustutkimusta varten. Keksitään aina uudet tutkimuskysymykset ja perustellaan nätisti rahoitushakemuksissa. Ja toinen motiivi on sitten ajankohtaisuus ja mediaseksikkyys, mikä ei välttämättä korreloi asian tärkeyden kanssa. Ja kaikkien mielestä minä ja mun juttu on kaikista tärkeintä. Siinä ranskalaiset, ja pariisilaiset etenkin, on kanssa mestareita: itsensä vakavastiottamisessa. Ils font la tête, tosikot. Itse sinnittelen, että muistaisin, että minä ja mun työ ei ole milläänlailla hirmutärkeää, ja muiden odotukset on muiden odotuksia. On ihan tervettä nähdä itsensä ulkopuolelle ja, vielä laajemmin, oman toimiston tai koko kentän ulkopuolelle.

Tämä mielessäni jatkan huomenna. Lähdemme onneksi maastoon katsomaan, miten tutkimusta tehdään käytännössä. Pääsen siis metsään!!! Ja lupaan, että seuraava viesti on vähän eri sävyä. Pakko vaan purkaa pitkän päivän patoamia energioita jotenkin, kun ei voi kiipeillä puihin tai hakata halkoja. Kommentteja otetaan vastaan!

Pitkat illat, lyhyet younet

Huoh! Kuka kaski herata aamuviidelta ja valvoa aamukahteen? Jos kerran on niin mukavaa vastaanottaa vieraita, laittaa superhyvaa currya ja lipittaa olutta, niin... Olin iloinen, etta sain kutsua syomaan Fafan ja kaverinsa Rafan, joka jarjesti minulle katon paan paalle saapuessani kaupunkiin. Ikuiset keskustelut politiikasta ja etenkin Sarkozysta ronsyilivat, vaikka oikeastaan dialogi eteni minun kritisoidessa ranskalaista systeemia ja poikien puolustaessa omaansa. Polkkypaat! Onneksi Ida saapui tuomaan mukaan Tanskan mallin ja annoksen positiivista energiaa.

Hyodynsimme trooppista ilmastoa istumalla viela terassilla myohaan yohon: maistuvaa tanskalaista olutta ja marinoituja oliiveja. Ei ihmekaan, etta vasyttaa. Tama illanistujaiskulttuuri ei sovi minulle, joka tarvitsen 8-9 tunnin younet selvitakseni tyopaivasta. No, ei sellaista unetusta, jota lahipullakaupan suklaaherkut ja kuppi tujua kahvia ei lieventaisi. Aarimmaisessa hadassa on joskus turvauduttava laillisiin huumeisiin, ei hyva.

Sähköä ilmassa

Kyllapas oli kaunista. Herasin kukonlaulun aikaan ja olin jo matkalla toihin ennen auringonnousua. Hennossa sumussa kellertavat vaahterat, la Coupole kultauksineen ja joki... Huoh.

Sahkoa ilmassa. Kuumaa ja kosteaa. Metro kuin sauna.

Illallistettiin eilen kylan ehdottomasti suosituimmassa ravintolassa. Chez Gladines siina Joonas-kadulla on tunnettu muidenkin kuin korttelin asukkaiden keskuudessa. Soin mahan tayteen salade composéta juustolla ja paistetuilla perunoilla seka maistuvaa sangriaa kympilla. Henkilokunta on asiakkaiden kanssa kuin vanhoja kavereita, ja rentoon tunnelmaan tuleekin sulautua, silla ravintola on aina taposen taynna ja oma poyta harvinaista herkkua.

Fabien tulee Pariisiin illalla, joten paasen nayttamaan kotikontuja hanellekin. Idan tanssikaverita vierailee viikonloppuna, ja ensi viikolla odotellaankin Iirista ja Idan aitia kylaan. Ihanaa vastaanottaa vieraita ja kokkailla yhdessa!

Töissä ja töiden jälkeen

Säiden kylmetessä lämpötila on tasaiset 15 sisällä ja ulkona, ennen kuin raaskivat laittaa lämmityksen päälle. Kylmettymistä torjuaksemme Ida johdatti mut vintage-vaatteiden Mekkaan Le Marais'n juutalaisten ja Pariisin homoväestön asuttamaan kortteliin. Matkaan tarttui villapaitoja ja hulmuhelmainen hame; enää odottelen tilaisuutta päästä tanssimaan. Kaupungista löytää todella eri puolia, kun matkaa keskustan shoppailukaduilta metrolla Montmartreen, jossa katukaupustelu, paistuvien maissintähkien tuoksu ja vilinä kadulla muistuttaa pikemmin jostain afrikkalaisesta kaupungista.

Tänään nautin syysauringon lämmöstä Jardin de Plantes'in käytävillä kuljeskellen, noin viidensadan muun kaupunkilaisen ja turistin kanssa. Luonnontieteellisen museon puutarhassa lapset näkevät, miltä tomaatti näyttää ennen kuin se päätyy kaupan kassalle. Katselin syötäviä kasveja, joita kukaan ei koskaan tule syömään, keräsin syksyn värikkäitä lehtiä ja halailin ikivanhaa mäntyä, jonka kanssa jaoimme hieman ulkopuolisen fiiliksen. Ei kaupunki ole männyn paikka. Sinne jonnekin Linnén systemaattiseen järjestykseen oli istutettu rakkauden omenapuu, ja kyllä mua nauratti :)

Duuni alkaa ottaa tulta alleen. Torstaina on tapaaminen ympäristöministeriössä, ja muitakin kokouksia tulisi järjestää sekä laatia väliraportti. Mielenkiintoista sinänsä - pää ei enää välttämättä kopsahtele työpöytään iltapäivän edetessä - mutta haasteellista. Yhden aidan kun ylittää, niin seuraava on jo vastassa.

Mutta helppoa se on minun elämäni, kun kuuntelee toisten tarinoita. Meillä on kylässä pariisilainen tyttö, joka asuu Lontoossa amerikkalaisen poikaystävänsä kanssa, joka on Irakin sodan käynyt merivoimien sotilas. Edessä on muutto jenkkeihin, jossa odottavat superuskovaiset vanhemmat. Ja stereotypiat sen kuin vahvistuu...

Murmelit

Pahoittelen onnetonta tietokonekämmäilyäni. Mun moka, jos ette ole voineet jättää kommentteja blogiin. Nyt sen pitäisi toimia, eli rohkeasti vaan! Ja jos ei vieläkään toimi, niin pistäkää viestiä.

Rakkaat rantasalmelaiset

Kiitos ihanat ihmiset viesteistä, kommenteista, soitoista, korteista, kirjeistä, musiikista, piirustuksista, ajatuksista, unista. Kiitos Sari tuhannesti viikonlopusta. Ystävät kaukana, joilla on rankkaa, ja ne, jotka ovat onnensa kukkuloilla, elätte ajatuksissani.

Pieniä asioita 3

Harvoin vietän aikaa alakouluikäisten poikien kanssa. Mutta Samuel (8 v.) ja Tomy (5 v.) eivät olisi antaneet minun muuta kuin potkia palloa. Tomy halusi ehdottomasti lähteä kanssani keräämään viikunoita - oi, tuota herkkua tuli ehkä syötyä liikaa.

Tapanani on venytellä kuin muslimit rukoilevat: missä ja milloin vain on se hetki. Valencen juna-asemalla junaa odottanut opiskelijaporukka vilkutti minulle ikkunasta ja rohkein pojista tuli uteliaana kyselemään koipieni oikomisesta. Huvittavaa.

Näin atomivoimalan ja 10 m maanpinnan päällä virtaavan joen.

Matkan tarkoitus osa 2

Lauantai-iltana laskeuduimme alas laaksoon katsastamaan rakenteilla olevaa ekoyhteisöä, eco amo nimeltä La Merigue (itse assosioin heti L'Amerique!). Siellä tapasimme aiemmin Pariisissa monikansalliselle yhtiölle it-hommissa puurtaneen miekkosen, joka on päättänyt asustella talven yksin jurtassa. Eikä missä tahansa jurtassa, sillä tämä oli rakennettu Mongoliassa, on sateenpitävä ja villalla eristetty ja ainakin yhtä iso kuin meidän Pariisin kämppä. Yhteisöä rakentava järjestö järjestää paikalla työpajoja paikkojen kunnostamiseksi. Vanhoihin raunioihin remontoidaan keittiötä, rakennetaan ulkovessoja ja -suihkua, viime kesänä arkkitehtiopiskelijoiden porukka teki leivinuunin. Meille tarjottiin aperitiivit - luomupunkkua ja hunajanmakuisista kukista tehtyä mehua - ja juttelimme pitkät tarinat luomuruuasta, maata happamoittavista männyistä, mehiläisistä (yllätys! pihasta löytyi pesiä). Toivottavasti pääsen vielä syksyn aikana palaamaan laaksoon soittelemaan rumpua ja keräämään sieniä metsistä. Ihastelin vastaavien elämänmuotojen helppoutta tässä ilmastossa. Pohjolan kylmyydessä asiat ovat haastavampia ja elanto raskaan työn takana.

Matkan tarkoitus osa 1

Saavuin Brèsiin myöhään illalla. Olen viimeksi nähnyt niin paljon tähtiä Madagaskarilla viime keväänä. Siitä muistutti myös sirkkojen ja sammakoiden äänet. Haukoin henkeäni - ja ardechiläistä roséta - niin hyvältä ilma tuoksui ja tuntui, niin hiljaista oli Pariisin jälkeen. Aivot tottuvat tiettyyn stressitasoon, ja minun aivoni estivät minua nukkumasta hyvin, kun kerrankin pääsin rauhaan.

Kolmen päivän aikana vapauduin itselleni asettamista kahleista. Kävelin metsässä, pelasin poikien kanssa jalkapalloa ja rakensimme majaa, nautiskelin puutarhan hedelmistä ja kunnon maalaisruuasta, saunoin. Annoin ajatusten mennä, mutta myös puhua palpatin kolme päivää putkeen.

Sanovat minulle, että kaikelle on syynsä, myös sille, miksi olen täällä. Viikonloppuna löysin niitä useita. Pääsin lähelle serkkuani ja perhettään. Minulla on pakopaikka maalla myös tässä maassa. Ymmärryksen tilat täällä etäällä vievät minut lähemmäs itseäni ja läheisiäni.

Päivän rytmi

Kysyin kämppikseltä, mitkä kaksi asiaa tekevät taatusti hyvän olon sekä mielelle että keholle. Automaattinen vastaus: rakkaus ja tanssi! Ensin mainittua löytää kyllä myös netistä, en ole kokeillut, mutta jälkimmäistä varmasti. Päivittäisten pienten kuolemien jälkeen on käytettävä mielikuvitusta, ja tällä kertaa tunsin todella syntyneeni uudestaan. Paksu bassontäyteinen biitti, hikinen tanssistudio ja erittäin innostava - sanotaanko, vetreä - miesopettaja. Seuraavaksi kokeilen afrotunteja, ja vaikka roogaïta - Intian valtameren saarilta periytyvää tanssia (Madagaskarin kävijät, vrt. rougaille, se tomaatti-korianteri-salaatti!). Got to keep on moving*

Hunajaa ja juustoa

Ah, rakastan toreja! Sunnuntaisin käyn ostamassa viikon tarpeiksi hedelmiä ja vihanneksia. Saatan jäädä jututtamaan jotakuta myyjää, mutta tällä kerralla minut lyötiin ällikällä. Eksyin kojulle, jossa vanhempi rouvashenkilö piti nuorelle parille palopuhetta hunajan ja muiden mehiläistuotteiden hyvistä vaikutuksista. Otin osaa keskusteluun, ja siinä vaahtosimme yhdessä pitkän tovin hunajan mahtavista ominaisuuksista, tehotuotannon vaikutuksista eläimiin, viimekesien hunajasadoista ym. Löysin rouvasta hengenheimolaisen - ensimmäinen tapaamani ranskalainen kasvissyöjä, joka asustelee yksin Champagnen maaseudulla hoitaen pariakymmentä mehiläispesää ja pientä löytöterrieriä. Vaikka syön jo nyt päivittäin hunajaa ja siitepölyä, tapaaminen innosti minua torjumaan kaupungin saasteiden ja syksyn flunssakauden haittoja aimoannoksella tätä nannaa.
Ilmeisesti keskiverto ranskalainen vetää vuodessa nassuun 50-60 kiloa puhdasta valkoista sokeria, parhaimmat 80. Ja yhden pienen purkin verran hunajaa! Uskallan väittää, että jos suhdeluku olisi toisinpäin, kansanterveys olisi paljon paremmassa jamassa. Rouva torilta - Elisabeille, aika hurahtanut tyyppi - ei ole tarvinnut lääkäriä eikä antibiootteja yli kymmeneen vuoteen.
Jatkoin ajatusta pienellä nettisurffailulla. Ilmeisesti Pariisi ei ole mehiläishoidon kehitysmaa. Mm. Luxembourgin puistossa ja jopa kansallisoopperan katolla hoidetaan mehiläisiä. Ensin mainitussa järjestetään myös koulutusta aiheesta, mutta valitettavasti olen paikalla sen suhteen hieman huonoon aikaan. Ja lisäksi täältä meidän kotikukkulalta löytyy asialle omistautunut herra butiikkeineen! Kotisivuillaan on mm. listattu eri hunajien terveysvaikutuksia. (Ah! huomasitteko, kuinka lahjakkaasti osasin luoda linkit ko. sivuille?)

Monet teistä varmaan haluavat lopuksi tietää, missä kaikissa hömpötyksissä olen ollut mukana ja mitä kaikkea olen nähnyt täällä. En usko, että haluankaan lähteä valloittamaan koko valtavaa kaupunkia, jonka ohjelmatarjonta on suorastaan ahdistavan laaja. Voin löytää läheltä juttuja ja ihmisiä, jotka kiehtovat, nauttia ihan pienistä asioista. Eilen kävelimme Idan kanssa tunteja kaupungilla etsiytyen aina Seinen rantaan asti. Rannalta löysimme lounaisranskalaisten maataloustuottajien markkinat viininmaistajaisineen ja ostimme luomujuustoa. Pohdimme sitä, miten kaupungilla melun, saasteiden, autojen ja kiireisten ja äkäisten ihmisten keskelläkin voi säilyttää mielenrauhansa, kun vaan pysyttelee tietoisena ja sulkee hulluudet itsensä ulkopuolelle. Illalla söimme yhdessä ja tyhjensimme pullon mahtavaa roséta jutellen pitkään, noh, rakkaudesta ja elämästä yleensä. Illan pimeydessä nojasin ikkunakaiteeseen viinilasi toisessa ja juustopäälysteinen leipäpala toisessa kädessä, vilkutin vastapäisen asunnon illanviettäjille ja huomasin, miten voin olla tyytyväinen näin pienistä jutuista.

Takaisin luontoon

En ole oikeastaan vielä tavannut kovin montaa paljasjalkaista pariisilaista. En myöskään ketään, joka myöntäisi aidosti viihtyvänsä täällä niin hyvin, että voisi kuvitella jäävänsä ikiajoiksi. Täällä sanotaan, että ihmiset kaipaavat klorofylliä. Mutta miksi kukat on pantu häkkiin? Ihminen on osa luontoa, ja sitä haetaan vaikka ulkoiluttamalla noita pieniä näätiä, vai mitä ovatkaan. Ihmiskontaktin saa helposti, kun jututtaa toista elukan omistajaa. Sama kokemus minulla on koiran ulkoiluttamisesta Uudenmaankadulla :)
Minä hakeudun vihreisiin maisemiin ensi viikonloppuna. Hyödynnän vapaapäivän ja matkustan (sikakalliilla) junalla serkun luo metsäiseen laaksoon. Ja tiedoksi: vietän joulunpyhät Suomessa, joten silloin nähdään!

Aatosta ja paatosta

Joku halusi tuonne mennä? Ensin pitää alittaa viisikaistainen kiertoliittymä tunnelia pitkin...
Pysähdyin. Otin aikaa. Ja valokuvia. Istuin puistoon. Täällä on vielä vihreää ja päälle parikymmentä lämmintä. Join lasin kylmää roséta.
En pääse eroon tunteesta, että elän jonkun toisen elämään. En tämä ole minä, enkä minä tätä halunnut. Se ei valitettavasti ole ihan totta. Olen jonkun tien päässä, jonka olen itse valinnut. Moottorina on kunnianhimo, mutta se ei riitä. En voi muuta kuin todeta, että tämä tie katsotaan loppuun. Suunnanmuutos voi vaatia irtautumista, joka voi olla rankkaakin.
Elän kuin eläintarhassa - kyllä Iiris. Parhaimmillani unohdan itseni ja tarkkailen ihmisiä ympärilläni. Ihmisiä, joita en tule koskaan enää kohtaamaan. Massaa, joka koostuu yksilöistä. Aamun ruuhkametrossa haistelemme toisiamme kukin omassa todellisuudessaan suojakalvon takana. (Onneksi olen pisimmästä päästä, ettei tarvitse matkustaa pää kenenkään kainalossa.) Ei minulla ole motivaatiota lähteä kenenkään suojarakenteita rikkomaan. Tämä on välimerkki elämässäni, jota ehkä joskus muistelen ihmeissäni.
Rytmi on kiivas ja kiihtyy, vaikka isommalla autolla ei välttämättä pääse lujempaa (ainakaan täällä).

Toivontien ilopilleri

Punainen Ida, siis kämppis, 25 v., oinas. Tanskalainen tanssijatyttö, joka myös suunnittelee ja tekee vaatteita. Todella iloinen tyyppi, myös kiukkuisena. Tykätään molemmat linsseistä ja oliiveista. Kohta täällä majailee myös amerikkalainen poikaystävänsä Andrew, tanssija hänkin.

Mulla kävi kyllä tuuri kämpän ja kämppiksen suhteen. Asunto tuntuu jo kodilta, ja hyväntuulinen kämppis kuuntelee, kun ottaa päähän. Oikein hyvä feng shui siis.

Pieniä asioita, osa 2

Ilmeisesti profeetta Joonas on niittänyt mainetta täälläkin. Tästä kuljen päivittäin.

Kulmilla kuvattiin tänään myös leffaa tai muuta showta. Ympäristö on siihen kyllä mitä parhain pienine kujineen ja katukahviloineen.

Pieniä asioita

Olkoonkin, että meidän ikkunoista näkyy talo, se on kyllä varsin viehättävä sellainen. Ikkunasta voi seurata kissan tai lasten kujeita tai alastomia nuoria pareja ;).

Paris zen

Tätäkö tämä nyt sitten on? Käytän puolet päivästäni töissä, työmatkalla tai töihin muuten orientoituessa. Ja minulla on sentään ihan leppoisa työympäristö, normaalit työajat ja pariisilaisittain lyhyt työmatka. Tuntuu siltä, että tahti on täälläkin kovenemassa. Esim. harjoittelijakolleegat tekevät pitkiä päiviä naurettavalla palkkiolla.

Mutta ei hätää. Eräs ranskalainen instituutio - Guide de Routard - on tehnyt työn ja kaupunkielämän stressaannuttamille pariisilaisille rentoutumisen helpoksi. Paris zen -opas paikantaa Pariisin rauhalliset puistot, hierojat, joogakurssit, meditaatiokeskukset, luomukaupat ja kasvisruokaravintolat mielen rauhoittamiseksi. Zen-oppaan mukaan Pariisin puistoista löytyy hämmästyttävät 460 000 puuta! Ja kaikeksi onneksi ahdistuneet voivat kääntyä myös asialle omistautuneiden butiikkien puoleen (rekuperaatio...). Sana zen on ranskankielessä yhtä väärinkäytetty kuin etuliitteet eko- ja bio.

Minun oli pakko jo kääntyä kaupungin puistojen puoleen. Ensimmäinen viikko vankina pöydän ja tietokoneen sekä tuolin välissä tekee kipeää käsille, selälle, hartioille. Ikään kuin kroppa luovuttaisi vapautensa lannistuneena ja lukittuisi toimistotyön kankeuteen. Liikunnasta, mm. joogasta ja lenkkeilystä, on tullut tarkoitushakuista toimintaa, sillä ilman en fyysisesti pärjää. Läheinen puisto tarjoaa mahdollisuuden lenkkeillä muualla kuin autojen välissä. Perämetsästä repäistylle, pelto-, järvi- ja metsämaisemaan ja niiden antamaan liikkumisen vapauteen tottuneelle, tuntuu kurjalta, miten koirat pannaan omaan aitaukseensa ja lapset omaansa "virkistäytymään". Aikuisille on myös oma aitauksensa - hieman isompi tosin - jossa juostaan ympyrää nätisti omalla puolen polkua vastakkaisiin suuntiin. Aitauksen ulkopuolella autot jatkavat loputonta valloitustaan pakokaasujen levitessä puistoon ja noustessa asuntoihin.

Huono hallinto osa 1

Kuulostaa ehkä tosi porvarilliselta, mutta elämää helpottaa huomattavasti kaikennäköiset läpykät, kuten pankkikortti, matkakortti, kirjastokortti... Ensin mainitun onnistuin tilaamaan tänään, sillä olin hyvään tapaan sopinut tapaamisen lähimpään pankkikonttoriin. Siellä minut otti vastaan kaunis nuori mies, joka tarjosi minulle kahvia ja kehui kielitaitoani (se tuntuu täällä tulevan heti bonjourin jälkeen). Juttelimme maastani, työstäni, ranskalaisesta byrokratiasta (huh!) ja samalla printtailtiin ja allekirjoitettiin kokonainen kansiollinen lipukkeita ja lapukkeita. Kumma, miten sitä saa hyvää palvelua kun on nuori ja nätti ja vähän hymyilee. Minulla oli taas tuuria, joskus nämä pikku asiat voivat osoittautua hyvinkin hankaliksi prosesseiksi.

Ranskalaiset on kyllä hakoja tässä hallinnossa. Sillä elätetään kolmannes kansakunnasta. Palataan mekin takaisini shekkiaikaan, niin löytyisi kummasti työpaikkoja lisää, kun jokaikinen lappunen täytyy käydä läpi ja rekisteröidä. Tämä koko toimisto elää konferensseilla, komiteoilla, raporteilla ja strategioilla. Kysynpä vaan, kuinka monta puuta tropiikissa säästyy sen ansiosta, että istun tässä puoli vuotta keräämässä meriittiä ceeveeseen?

Urakka alkaa

Eilen aloitin työt. Ympäristö ei ole hassumpi: vanhan kerrostalon ylin kerros, ikkunat istutuksin koristelluille sisäpihoille, iso valoisa työhuone, jonka jaan kahden mukavan oloisen nuoren naisen kanssa. Ikä- ja sukupuolijakauma pienessä tiimissämme on silmiinpistävä. Täällä Pariisin byroossa meitä on nuoria naisia ja harmaahapsisia ukkoja. Ainakin yksi näistä ukoista, eräs harjoitteluni ohjaajista, on varsin viehättävä persoona ja muistuttaa selvästi helsinkiläistä kolleegaansa :) Hän on kovasti innoissaan työstäni ja suunnitellut keikkoja ympäri maata pääni menoksi.

Duuni sinänsä vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta. Aloitan nettisurffailulla tehden yleistä selvitystä trooppisten metsien tutkimuksen painopisteistä kansallisella tasolla ja vertaan sitä sitten kansainväliseen tutkimukseen. Toisessa vaiheessa toteutan kyselyn eri tutkimuselinten johtajille ja pääsen heitä tapaamaankin, toivottavasti, eri kaupunkeihin. Osallistun myös eurooppalaisen trooppisten metsin tutkimusorganisaation (ETFRN) konferenssiin ja sitä seuraavan julkaisun toimittamiseen. Sitä ennen pääsen mm. Kongon altaan sademetsien tilaa koskevaan koulutukseen ym. ym. Tämän takan on kolme ohjaajaa talon puolesta sekä muita kolleegoita, joiden kanssa suunnitellaan työn jatkoa ja raportointia.

Seuraan ulkopuolisena hieman huvittuneena ranskalaista työkulttuuria. Täällä puhutaan niin paljon mutta sanotaan niin vähän. Mikäs siinä, aika kuluu kuunnellessa. Sama vika vaivaa kyllä muutakin yhteiskuntaa. Kaupan kassalla iltamyöhään nälkäisenä tulee ihan ikävä Asematunnelin S-Marketin tehokkuutta, kun kassaneiti odottaa, että pakkaat tavarasi kassiin, ennen kuin ottaa vastaan seuraavaan asiakkaan. Tähän kaikkeen limittyy tietysti vielä se ruokakulttuuri. Pomot tarjosivat minulle ja toiselle uudelle tulokkaalle ensimmäisen päivän kunniaksi lounaan naapurin italialaisessa ravintolassa viineineen ja tiramisuineen.

Markkinat toimii

Artikkelin tekoa vältellessäni eksyin Bellevillen torille. Kovaääniset miehet latoivat viinirypäleitä kassiin huudellen kielellä, jota en tunne. Ihmettelin kovasti, missä ovat kaikki ne kaikki muhkeat tomaatit, joita etelän lämmössä kasvatetaan. Entä persikat, viikunat, omenat? Tarjolla oli niin espanjalaisia, hollantilaisia kuin belgialaisiakin tomaatteja - eikä lainkaan hyvälaatuisia. Espanja tuntui muutenkin olevan vahvoilla vihannesmarkkinoilla, ei kiitos. Ostaa saattoi myös venäläisiä kanttarelleja (4 €/kg) ja puolalaisia herkkusieniä - champignon de Paris, haloo! Kyllä vapaakauppa toimii, markkinatalouden lakien mukaisesti Ranskan kannattaa viedä maasta vihanneksia ja tuoda niitä myyntiin ulkomailta.

Ajattelin seuraavaksi hyödyntää kaupungin laajaa luomu- ja reilun kaupan tuoteiden valikoimaa. Lastensa tulevaisuudesta huolestuneet vanhemmat ja isovanhemmat voivat ostaa suklaavanukkaansa luomuna kaupungin lukuisista ekokaupoista hintaan, joka ei kuitenkaan voita Ruohonjuurta.

Sitten vuoden 2004 Ranska on ekoistunut täysin. Niin valtion rautatiet kuin koko Pariisin kaupunki on nykyään ekoa, samoin kuin vaikka muovipullot - kierrätä 5000 pulloa, niin säästyy barreli öljyä! Sen voi sitten surutta kaasuttaa ilmaan körötellessä citymaasturilla luomuostoksille.

Rue de l'Espérence - Toivontie

Hahaa! Koti on loytynyt! Minulla oli tosiaan tuuria: kolmas paiva Pariisissa ja heti eka asunto nappasi. Asunto loytyy 13. kaupunginosasta, vain 20 minuutin metromatkan paasta toista, rauhallisesta korttelista, jonka viehattavien talojen katutasosta loytyy pienia kahviloita ja ravintoloita. Kuluneita puuportaita noustaan valoisaan ja hyvakuntoiseen kaksioon, jossa on parkettilattiat ja siisti keittio espressokeittimineen. Ja kaikki tama 500 € kuussa, mika ei ole lainkaan hassummin tassa kaupungissa.

Mika parasta, kamppiksen kanssa synkkasi heti ensi sekunnista lahtien. Ida on samanikainen norjalais-tanskalainen stylisti, joka harrastaa ja opettaa rock-tanssia. Mika loistava sattuma - juuri siihen halusinkin taalla perehtya! Sovittiin, etta mina menen mukaan bileisiin tanssimaan Seinen laitureille, ja vastapainoksi opetan hanelle joogaa. Ja todennakoisesti kasviskeittiota, silla naapurin viehattavan kantakuppilan listalta loytyy vegeille lahinna muhkeita salaatteja.

Tama Pariisi on kylla todella kirjava paikka. Viime paivat olen asustellut 20. kaupunginosassa, jossa vierivieressa sopusoinnussa sijaitsevat malilainen, tunisialainen, kiinalainen ja juutalainen kortteli. Taalta loytyy minttuteekuppiloita, halal-lihaa tarjoavia ravintoloita, basaarimaisia butiikkeja, ja mukaan mahtuu myos periranskalaisia bistroja ja leipakauppoja. Tuleva kotikorttelini taas on varsin klassisen ranskalainen arkkitehtuurineen ja asukkaineen. Ensivisiitilla tyomaalle nousin metrosta Riemukaaren alle Champs Elyséeen vilinaan ja kuljeskelin 16. kaupunginosan bulevardeja, joiden varrella mikaan ei sovi kukkarolleleni. Loistavaa vaihtelua sinansa!

Maanantaina siis elama taalla alkaa todenteolla, tyot ja muutto. Tassa viela uusi kotikatuni:
http://maps.google.fr/maps?f=q&hl=fr&geocode=&q=rue+de+l'esperance,+,paris&sll=47.15984,2.988281&sspn=12.042055,29.53125&amp;amp;ie=UTF8&ll=48.828227,2.347684&spn=0.011386,0.028839&t=h&amp;amp;z=15&om=1

Liikkeellä taas

Koska 37 astetta varjossa on kuitenkin aika paljon, oli kenties jo aika lähteä etelän kuumuudesta Pariisin infernaaliseen hälinään.

Merci bien, Fabien!

Jo muinaiset roomalaiset...

Nîmes'in ympäristö on tunnettu antiikin roomalaisten kättenjäljistä sekä härkätaisteluista. Jälkimmäisten suhteen mulla ei ole osaa eikä arpaa, mutta ikiaikaisiin roomalaisiin monumentteihin olen tutustunut Björkin areenakonsertin lisäksi Arlesin pikkukaupungissa, jossa itseasiassa vietettiin roomalaista juhlaa hevoskilpa-ajoineen kypäräpäisten sotilaiden kalistellessa miekkoja kilpiin.

Pitääkseen kaupunkilaisensa juomavedessä ja kylpylänsä virkistävinä tällä kuumalla seudulla roomalaiset rakensivat kymmeniä kilometrejä pitkän vesiputkiston Uzésin lähteeltä. Lyijyputkien lisäksi vettä johdettiin Pont du Gardin sillalla joen yli. Helteisen sunnuntaipäivän virkistykseksi uiskentelimme joessa insinöörityön taidonnäytteen kohotessa yläpuolellamme.

Verkostoitumista

Tutkija tyossaan... Ei hullumpi pesti. Kavin Fafan tyopaikalla maistelemassa tomaatteja, joiden kasvatuksen energiankulutusta kasvihuoneissa Fafa tutkii. Laitoksen tiluksilta loytyy myos mm. luomuviinitila seka puutarha, jossa suojellaan vanhoja hedelmalajikkeita. Ah! persikoita, nektariineja, aprikooseja, paarynoita, manteleita, viikunoita. Kuin lapsi karkkikaupassa.

Fafan kanssa olen saanut lauman uusia tuttavuuksia, lahinna nuoria tutkijakolleegoita maatalous-, metsa- ja ymparistopuolelta. On mahtavaa, etta taallakin voi viettaa iltaa istuen samanmielisten ihmisten kanssa illallisella ja keskustella itsellekin tarkeista asioista. Verkosto Pariisissakin on muodostumassa...

Mika sattuma!

Viikon ehdoton kohokohta: onnistuin saamaan lipun Bjorkin konserttiin torstaille! Nainen, jota olen ihallut vuosia, on jo pitkaan halunnut esiintya nimenomaan Nîmes'in roomalaisessa amfiteatterissa. Ja voi, kuinka Bjork valloittikin koko areenan, koko kropan, elaytyi lavalla kuin villielain aanensa kaikuen yli oisen kaupungin. Uskomatonta!

Välitilassa

Vaellus Euroopan halki junalla on ohi, ja majailen ystavani Fabienin luona Nîmes'issa. Terassi sisapihalla on katettu viinikoynoksin, joidan alla voi syoda illallista kynttilan valossa ja parantaa maailmaa (ja napsia rypaleita tuoreina). Lisaksi Fafa kantaa toista (puutarhatalouden tutkimuskeskus) hedelmia ja vihanneksia. Voitaisiin Suomessakin vakavasti harkita ilmastonmuutoksen positiivisia vaikutuksia noin niinkuin ruokavalion monipuolistamisen kannalta.

Matkustettuani lahes kaksi vuorokautta, voin kokemuksesta suositella junamatkailua pidemmillekin matkoille. Kun ei ole kiire mihinkaan voi suosiolla heittaytya valitilaan ja tarkkailla ymparistoaan matkan edetessa. Eri asia on, kuinka kauan kestaa palata maanpinnalle siita valitilasta...

Tanaan paasen leikkimaan turistia ja tutustumaan vahan tarkemmin tahan vanhaan roomalaiskaupunkiin.

http://maps.google.com/maps/ms?f=q&hl=en&geocode=&ie=UTF8&msa=0&msid=116349994563500651248.000437d3edb6eeb04f7ed&ll=43.838118,4.358439&spn=0.013218,0.028925&t=h&z=15&om=1