Ei elo Ranskassa ole mitään ilman kunnon lakkoa. Eilen aamulla hipsin epäluuloisena metroasemalle. Netissä luvattiin yksi vaunu kolmesta. Ihmisiä kerääntyi pikkuhiljaa laiturille, kuikuilimme tulosuuntaan, josko kyyti saapuisi. Ilmassa oli jannitystä. Junan valojen näkyessä kaikki ryhdistäytyivät, oikoivat vaatteitaan ja kasailivat laukkujaan. H-hetkellä ovi auki ja hop! nopeimmat lyttäsivät itsensä rohkeasti sisään. Minua vaan huvitti litistyneet ihmiset, mutta kainalossani hikoilevat kirpun kokoiset rouvat näyttivät kieltämättä kärsiviltä. Hivuttauduttuani matkan edetessä vaunun toiselle puolelle tilaa oli jo rutkasti. Hymyilytti, hymyilimme parin kanssamatkustajan kanssa.
Ilmeisesti kaikilla ei ollut ihan yhtä hauskaa. Torstaina, ensimmäisenä lakkopäivänä, ykköslinjalla oli saatu pommiuhka, ja asemille syntyi kaaos junien pysähtyessä ja tyhjentäessä lastinsa muutenkin jo täyteen ahdetuille laitureille. Joonaksen kanssa kävelimme eilen töistä Riemukaaren metrolle. Noin kahdeksankaistainen kiertoliittymä kuhisi autoja epämääräisessä järjestyksessä, jokunen kuolemaa pelkäämätön pyöräilijä seikkaili seassa, poliisi ohjasi yhtä sisääntuloreittiä pilli vinkuen ja ilman täytti mädän kananmunan haju. En tiedä, minkälaisen saastepiikin saivat lakon aikana aikaiseksi.
Onneksi Louvren suurissa saleissa ilma kiersi ja valaistus oli kauniin pehmeä. Me nuoret (<26 v.) pääsemme museoon ilmaiseksi perjantai-iltaisin. Kiertelin islamilaisen taiteen osastolla hämmästellen ornamenttien taidokkuutta ja Tsingis Khanin valtakunnan mahtavuutta. Vietimme rauhallisen hetken Joonaksen piirtäessä patsasta ja minun kirjoittaessa muistikirjaan. Kuin olisi käynyt ihan vain yhdessä museossa, koko kolossiin en uskaltaisi saman päivän aikana seikkailemaan.
Illan viileydessä reippailimme Seinen maisemissa ja päädyimme pienelle kadulle, jossa aivan lähekkäin nökötti kymmenkunta pientä japanilaista ravintolaa. Valitsimme edullisimman, jonka tarjoilija tuli ihan kadulle asti kehittämään meille kasvismenua. Makit maistuivat ja tee oli hyvää, tunnelma kodikas ja seurassa espanjalaisia takkutukkia. Olen vihdoin saanut mieleni rauhoittumaan niin, että vatsakipukin hellitti ja saatoin syödä oikeaa ruokaa ensimmäistä kertaa pariin päivään. Iloa!
Eilisaamuna Idalla oli hieman enemmän vaikeuksia joukkoliikenteen kanssa. Kimppataksi keskustasta Charles de Gaullelle kesti kahdenkymmenen minuutin sijasta tunnin kauemmin ja tullessa vitoslinjan metro oli päivän viimeinen. Loppu hyvin kaikki hyvin, sai kuin saikin poikaystävänsä kotiin. Andrewn saavuttua meitä on täällä taas neljä, mikäs sen hauskempaa!
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment